Googlen ontologia 3 – Sivuston auktoriteetti ja Possest

Google teki suurehkon päivityksen hakualgoritmiinsa viime vuonna. Tätä päivitystä on hakukoneoptimointipiireissä kutsuttu Panda Updateksi, koska erään päivitystä tehneen tiimiläisen lempinimi sattui olemaan Panda. Panda Updaten merkitys on monialainen, mutta yksi keskustelujen keskipisteeseen nousseista asioista oli auktoriteettisivustot sekä auktoriteetin määritteleminen.

Sen verran on selvää, että Google lajittelee sivustoja hakutulossivullaan auktoriteetin mukaan: mitä enemmän auktoriteettia sitä ylempänä sivusto on tuloksissa. Ongelmana on kuitenkin se, että auktoriteetin määritteleminen on todella hankalaa. Sen määrään saattaa vaikuttaa jopa yli 200 erilaista tekijää, joita Google arvioi kyseisessä sivustossa. Tämänlainen muuttujien paljous saa aikaan sen, ettei sivustolle voida nimetä numeerista auktoriteetin määrää, vaan kysymyksessä on useiden eri hakusanojen ja ennen kaikkea näiden hakusanojen suhteiden muodostama moneus, joka ei paikannu yhteen identiteettiin.

Kirjoitin edellisessä tekstissäni, että Spinozan ajatus vaikuttamisesta ja vaikuttumisesta eli reaalisuuden tai voiman määrästä voidaan ajatella myös sivuston auktoriteetin määränä. Voidaan siis ajatella, että sivuston auktoriteetti syntyy ja toimii kuten Spinozan voima. Kysymys on voimasta, powerista, toiminnasta, vaikuttavuudesta ja vaikutettavuudesta! Mitä enemmän sivustolla on voimaa sitä paremmin se pärjää hakutuloksissa.

Possest ja Nicolas of Cusa

Vuonna 1980 pitämässään Spinozaa käsittelevässä luennossa Gilles Deleuze esitteli erään hyvin omituisen käsitteen, joka on peräisin saksalaiselta filosofilta nimeltä Nicolas of Cusa. Viidennellätoista vuosisadalla eläneen filosofin ajatuksista Deleuze nostaa esille käsitteen possest. Possest on erikoinen sana, koska se ei sinällään tarkoita mitään, vaan koostuu kahdesta eri latinankielisestä sanasta. Ensimmäinen on posse, joka on perusmuoto pystyä-verbistä ja toinen on est, joka on yksikön kolmannen preesenssimuoto olla-verbistä.

Possest on siis käsite, jossa erinomaisella tavalla yhdistyy oleminen ja pystyminen. Nicolas of Cusan tavoitteena oli tuoda esille ajatus siitä, että ei ole olemassa ensisijaista olemusta, johon vasta toissijaisesti kuuluu erilaisia pystymisiä ja potentiaalisia pystymisiä. Possest toimii siis eräänlaisena vastakohtana olemukselle tai essenssille. Nicolas of Cusa määritteli kaikki olevaiset tai asiat olevan possest. Se mitä asia on, on se mihin se pystyy. Pystyminen ja oleminen yhdessä.

Ajatus on hankala, koska olemme tottuneet ajattelemaan, että on oltava jokin, joka pystyy. Pystymistä ja olemista on vaikeaa mieltää yhtäaikaisesti. 

Auktoriteetti on Possest

Sivuston oleminen on possest!

Jos päädyimme viime tekstissä siihen ontologiseen väittämään, että sivusto on sitä enemmän olemassa mitä korkeammalla se on hakutilastoissa, niin tämä määrittää sivuston olemisen tavan täsmällisesti olemis-pystymiseksi eli possest. Pystyminen ja oleminen voidaan siis ajatella Spinozan tapaan vaikuttamisena ja vaikuttumisena, jolloin kaikki ne tavat joilla sivusto muuttaa ympäristöään sekä muuttuu itsessään ovat sen pystymis-olemista. 

Googlen ontologia 2 - olemassaolon määrä

Edellisen tekstin lähtökohta oli siinä, että yritys on vaatinut eri aikoina eri mediumeja ollakseen olemassa. 80-luvulla suomalaisten pk-yrittäjien keskeisin medium saattoi olla keltaiset sivut tai mainos paikallislehdessä. Sittemmin internetin merkitys on kasvanut, ja nykyään voidaankin sanoa (ainakin kaupallisen alan presentaatioissa), ettei yritys ole olemassa ellei kotisivuja löydy.

2010-luvun Suomessa yritys ei ole olemassa, ellei sitä löydy internetistä!

Edellinen Googlen ontologiaa käsittelevä teksti päättyi summaamaan em. ajatuksen näin:

”Yrityksen tekee olemassa olevaksi sen toiminta. Se, miten yritys vaikuttaa asiakkaisiinsa sekä miten yritys vaikuttuu asiakkaistaan.”

Ajatus vaikuttamisesta ja vaikuttumisesta tai affektoimisesta ja affektoitumisesta on peräisin Spinozalta, jonka ajattelu toimi yhtenä suurena innoittajana niin Nietzschen kuin myös Deleuzenkin ontologioissa. Spinoza ei kuitenkaan päätynyt esittämään vain, että modus (eli vaikka yritys) syntyy ja toimii vaikuttamisensa ja vaikuttumisensa kautta, vaan myös, että moduksilla on erilaisia tasoja olla olemassa. Eri yritykset ovat siis eri määrän olemassa, toiset enemmän ja toiset vähemmän.

Spinoza nimittää tuotannossaan tätä olemassaolemisen määrää monilla eri termeillä: mitä enemmän esimerkiksi ihminen on olemassa sitä järkevämpi tai rationaalisempi tai vapaampi hän on. Yleisesti ottaen Spinoza käyttää olemassaolosta reaalisuuden käsitettä. Niin ihmisillä, yrityksillä kuin myös muilla moduksilla on eri määrä reaalisuutta. Reaalisuuden määrä puolestaan määräytyy sen mukaan, missä määrin kyseinen modus kykenee vaikuttamaan ja vaikuttumaan muista moduksista. Yhtäältä siis moduksen on oltava herkkä, jotta kykenisi vaikuttumaan mahdollisimman paljon ja nopeasti sekä toisaalta resonoitava muiden modusten kanssa mahdollisimman hyvin, jotta kykenisi vaikuttamaan mahdollisimman voimakkaasti ja laaja-alaisesti.

SERP rank ja reaalisuuden määrä

Perusajatuksina herkkyys ja resonointi sopivat erinomaisesti ohjeeksi minkä tahansa yrityksen markkinointiin ja viestintään, mutta Googlessa ajatusmalli saa konkreettisimman muotonsa. Olemme jo ehkä tottuneet väittämään ”yritys ei ole olemassa, jos sitä ei löydy internetistä”, mutta internetistä löytyminen tarkoittaa nykyään n. 95%:n todennäköisyydellä Googlesta löytymistä. Asiakkaat päätyvät yrityksen sivuille useimmiten juuri Googlen hakutulossivun eli SERPin (Search Engine Result Page) kautta. Ja voisimme jopa sanoa, että asiakkaat päätyvät yrityksen sivuille juuri Googlen ykkössivun kautta. Vai milloin viimeksi klikkasit itsesi toiselle hakutulossivulle!?

Yritys ei ole olemassa, jos sen verkkosivuja ei löydy Googlen ykkössivulta!

Tämä väittämä saattaa pitää jo nyt paikkansa, mutta sen reaalisuus tulee varmasti lisääntymään tulevaisuudessa. Yrityksen kotisivujen löytyminen Googlen etusivulta edellyttää sitä, että Google arvostaa kyseisiä sivuja. Kyseisillä sivuilla on ns. auktoriteettia. Yleisesti voidaan sanoa, että kaksi asiaa vaikuttavaa siihen, kuinka paljon Google arvostaa sivua: 1) sivun sisältö 2) kyseiselle sivustolle johtavat linkit.

Edelleenkin on kysymys kahdesta asiasta: kuinka paljon jokin asia kykenee vaikuttamaan sekä vaikuttumaan. Sivuston on kyettävä vaikuttamaan muita netissä toimijoita, jotta nämä lisäisivät linkin omalle sivustolleen tai vaikka sosiaaliseen mediaan. Ja tämä vaikuttaminen tapahtuu ensisijaisesti (ainakin Googlen näkökulmasta) sivuston sisällön avulla: kuinka paljon sisällöstä on hyötyä vierailijoille.

Tästä siis päästään siihen, että Googlesta löytyminen on nykyajan olemassaolon mittari. Mitä enemmän yritys kykenee vaikuttamaan vierailijoihinsa ja saamaan heidät lisäämään linkkejä sekä mitä laajempi ja ajantasaisempi sivuston sisältö on, niin sitä ylempänä yrityksen verkkosivut ovat hakutuloksissa. Tämä puolestaan suoraan vertautuu siihen, että kuinka paljon yrityksellä on reaalisuutta, kuinka paljon yritys on olemassa.

Mikä on sinun yrityksesi ontologinen status?

Yritys on sitä enemmän olemassa, mitä korkeammalla se on hakutuloksissa!

Googlen ontologia ­- yrityksen identiteetti

Tämän tekstin, joka mahdollisesti laajenee jonkinlaiseksi tekstisarjaksi, on tarkoitus käsitellä Googlen toiminnallisuutta ja uusmaterialismia. Ajatuksenani on tarkastella Googlen toiminnallisia muotoja, sitä minkälaisia logiikoita tai paremminkin minkälaisia topologisia tulemisen muotoja sen moninaiset rihmastot (tai hakukonehämähäkit) käyvät läpi. Yleisenä tavoitteenani on yhdistellä markkinoinnin teemoja sekä Deleuzen, Nietzschen ja Spinozan filosofiaa.

Yritys ykseytenä ja moneutena

Markkinointialan seminaareissa ja luentotilaisuuksissa kuulee usein fraasin ”yritys ei ole olemassa, jos sitä ei löydy…” Esimerkiksi viime keväänä printtimedian vahva puolestapuhuja Harri Knaapi sanoi, ettei yritystä ollut 80-luvulla olemassa, jos sitä ei löytynyt keltaisilta sivuilta. Ja tätä mieltä on edelleen moni pk-alan yrittäjä! Sittemmin olemme saaneet totuttautua fraasin uudempaan versioon, jonka mukaan yritys on olemassa vain jos se löytyy internetistä.

Kysymys siitä, että onko jokin olemassa vai ei, on laadultaan ontologinen. Ontologia on sananmukaisesti oppi olemassaolevasta eli tarkemmin sanoen siitä, että mitkä asiat ovat olemassa ja mitkä jutut tekevät niistä olemassaolevia.

Knaapin väittämä siitä, että keltaiset sivut saivat yrityksen olemassaolevaksi ei välttämättä ollut lähtökohtaisesti filosofinen, mutta tämä ajatus tuo esille erinomaisesti esimerkiksi Deleuzen tai Nietzschen ajatuksen olemassaolosta.  Deleuzelle olemassaolo on tulosta suhteista ulkopuoleen tai tarkemmin sanoen, olemassaolo syntyy suhteiden keskittymissä tai painetiloissa (myös Nietzschen vallantahto noudattaa tätä samaa ajatusta olemassaolosta). Ajatus on siis se, että yrityksen olemassaolo syntyy sen suhteista ulkoisiin asioihin. Yrityksen tapauksessa kysymys on ilmiselvästi yrityksen asiakkaista ja potentiaalisista asiakkaista sekä yhteistyökumppaneista ja kilpailijoista (yritys ei sananmukaisesti ole olemassa, ainakaan pitkään, mikäli ei huolehdi esiemerkiksi markkinoinnistaan).

Markkinointilogiikka saa siis radikaalin muodon Deleuzen ja Nietzschen filosofiassa.

On keskeistä huomata, että kuinka yhtä aikaa tämä ajatus olemassaolosta on todella omituinen ja samalla hyvin arkinen. Yritys ei tosiaankaan ole olemassa yksin. Yritys ei ole yksityinen tai muista erillinen toimija.  Yrityksen olemassaolo ei ole lähtöjään siitä itsestään, eikä sen suhteessa esimerkiksi asiakkaisiin oleteta yrityksen ensisijaista olemassaoloa. Päinvastoin, yrityksen tekee olemassaolevaksi sen toiminta (esimerkiksi markkinointitoiminta). Se, miten yritys vaikuttaa asiakkaisiin (saa kiinnostumaan tuotteista, tekemään ostopäätöksen jne.) sekä miten yritys vaikuttuu asiakkaistaan (kehittää tuotteitaan, kohdentaa markkinointiaan jne.). Yritys on siis olemassa sikäli kun se vaikuttaa ja vaikuttuu; sikäli kun se toimii.

Tämä väittämä tekee yrityksen olemassaolosta jatkuvasti muuttuvan, jolloin yrityksellä ei ole enää yhtä pysyvää identiteettiä tai koherenttia brändiä, vaan sillä on useita prosessuaalisia brändejä, jotka eivät perustu staattisiin identiteetteihin, vaan moninaisiin vaikuttumisen ja vaikuttamisen suhteisiin. Yritys on siis sanalla sanoen moneus, se koostuu monista vaikuttumisen ja vaikuttamisen suhteista, joissa sen toiminta muokkautuu ja joita se muokkaa. Yritys ei ole mikään yksinäisesti toimiva monoliitti, vaan useiden voimien muodostamassa painetilassa toimiva moneus!

Tämä ajatus on hyvä muistaa yritystoiminnan perustana: yrityksen identiteetin tarkka säätely varsinkin yrityksen itsensä toimesta on silkka mahdottomuus, ja sen tiukan sääntelyn yrittäminen on tulosta ajatusvirheestä, jonka mukaan yhtenäinen identiteetti on ylipäätään olemassa. 

Adaptaatio ja tekijyys eli adaptaatioteorian lyhyt historia

Adaptaatioteorialle yksi keskeinen lähtökohta tai ongelmanasettelu on tekijä tai tekijyys. Tekijä tai tekijät saavat aikaan alkuperäisteoksen, joka puolestaan uusinnetaan tekijä-muokkaajien toimesta adaptaatioksi. Tämä adaptaation tekijälähtöinen selitys tuntuisi intuitiivisesti olevan oikein, mutta em. muodossa se ei paljoa itse asiasta kerro ja siksi sitä on huomattavasti tarkennettava. Tekstini tarkoituksena on siis tarkastella tekijyyttä adaptaation näkökulmasta ensiksi tekijämyyttinä, toiseksi tekijän kuolemana ja kolmanneksi tekijän genealogiana. Tämä kolmijako mielestäni kuvaa tekijyy­destä käytyä keskustelua ja osoittaa keskeiset suunnanmuutokset.

Romantiikka ja tekijämyytti adaptaatiossa - Platon ja Aristoteles (ja Hegel)

Kaisa Kurikka nosti esiin Adaptaatiokurssin luennolla (vuonna 2011) romantiikan ajan tekijämyytin tai neromyytin. Neromyytin ajatuksena on, että tekijän luomus on jotain täydellistä tai jopa jumalaista. Keskeistä on, että tekijänero saa idean teoksesta ja siirtää tämän idean teokseen. Voidaan ajatella, että idea on kuin platoninen muoto, joka saa ilmestyksensä teoksen materiassa. Mutta oikeastaan tämä esimerkki ei aivan pidä paikkaansa, koska platonilaisessa mielessä kopio (tässä tapauksessa teos) on aina epäpuhdas ver­siointi ideasta, mutta neromyytti tuntuisi painottavan kopio-teoksen itsensä arvoa. Kopio-teos siis olisi idean täydellinen ilmestyminen maailmassa, mutta keskeistä kuitenkin edelleen on, että ni­menomaisesti idean muoto saa aikaan teoksen täydellisyyden. Edellinen esimerkki platonistisista ideoista tosiaan antaa kuvan tekijästä nerona, saahan tämä yhteyden ideoiden pyhään ja epäinhimil­liseen tai jumalalliseen sfääriin. Tässä mielessä nero on ideoiden sfäärissä vieraillessaan ekstaatti­nen, irti ruumiistaan, ikään kuin jumalallinen puhetorvi tai välittäjä.

Tämä antiikkinen taidekäsitys ei ole kuitenkaan enää kovassa huudossa, mutta toinen samalta ajalta peräisin oleva ajatus on juur­tunut ajatteluumme paljon syvemmälle. Aristoteleen jaottelu potentiaaliseen ja reaaliseen tiivistää käsittelymme ensimmäisen kohdan: ajatuksen myyttisestä nerosta tekijänä. Aristoteleen jaottelussa on kyse ideasta, jolla on mahdollisuus toteutua eli idea on potentiaalinen. Toteutuessaan poten­tiaalinen idea realisoituu eli sananmukaisesti muuttuu todelliseksi. Tästä ajatuksesta voidaan johtaa, että ainoa asia mikä eroaa tekijäneron idean ja tästä tuotetun teoksen välillä on reaalisuus. Teoksen reaalisuus puolestaan nähdään idean valossa joko onnistuneena tai epäonnistuneena, ja siten tästä seuraa negaation ja ajan abstrahoitumisen ongelma.

Teoksen uskollisuuden tarkastelu siis painottaa idean merkitystä, joka määrittää teoksen joko uskolliseksi tai ei-uskolliseksi. Tämä ne­gaatiojaottelu puolestaan edellyttää staasista, jolloin aika abstrahoituu. Teoksen negaatiojaottelu puolestaan edellyttää, että idea sisältyy immanentisti teokseen ja siten aiheuttaa trans­sendenssin syntymisen ja abstrahoi ajan jo toistamiseen.

Neromyytti ajautuu siis moniin vaikeuk­siin, mutta samaan hengenvetoon täytyy huomauttaa, että neromyytin ajattelun kuva on ensinnäkin piintynyt syvälle länsimaiseen ajatteluun ja toiseksi, sen kritisointi on sen ontologisen rakenteen ansiosta vai­keaa ellei jopa mahdotonta. Sen universaalit ideat eivät suoraan sanoen voi alistua kritiikille. On esimerkiksi hyvin vaikea perustella, että miksei adaptaation tekijällä ole alkuperäis­teoksessa olevaa ideaa päässään.

Tekijän kuolema ja adaptaatio - Roland Barthes

Neromyytti on saanut useita muotoja aikojen kuluessa, mutta keskeisenä piirteenä on jatkuvasti ol­lut tekijän keskeisyys. Oli teoksen idea jumalallista alkuperää tai ei, oli teos onnistunut jäljennös tekijän ideasta tai ei, niin aina kuitenkin tekijän ja teoksen suhde nähtiin hyvin intiiminä, teos on tekijästä. Roland Barthes kritisoi nimenomaisesti tätä tekijäkäsitystä lyhyessä esseessään Tekijän kuolema (1967). Barthes tekee tekstissään monia erinomaisia huomioita tekijyydestä, eikä ole ihme että Barhesin teksti on ollut hyvin vaikutusvaltainen myös adaptaatiotutkimuksen parissa.

Keskeisin ajatus Barthesin tekstissä on rikkoa teoksen ja tekijän intiimi suhde. Tässä tehtävässään hän toimii radikaalisti. Heti esseen alussa hän täräyttää, että koska emme voi tarkasti tietää kuka narratiivisessa tekstissä puhuu, on meidän hylättävä selityksenä tekijän identiteetti. Ajatus tämän väittämän taustalla on hyvä. Emme voi latistaa kirjan merkitystä tekijän elinympäristöstä ja ajanhengestä lukemiimme knoppitietoihin. Mutta Barthesin suuremmat motiivit, kuten lukijaposition sekä tekstin korostaminen ja elitistikriitikoiden arvostelu, saavat aikaan kuitenkin suuren luokan yksinkertaistuk­sia tekijän ja identiteetin määrittelyissä. Barthesin määrittelyissä tekijän identiteetti katoaa, koska sen lineaarinen tai reduktiivinen määrittely ei onnistu:

To give an Author to a text is to impose upon that text a stop clause, to furnish it with a final sig­nification, to close the writing.

Tästä näemme, että Barthesin tavoitteena on tietynlaisen tekijäkäsityksen kritisointi, eikä niinkään uuden ja koherentin määritelmän rakentaminen. Barthes on täsmällisen oikeassa, että teoksen ja tekijän välillä ei vallitse reduktiivista suhdetta, mutta erehtyy olettaessaan tämän suhteen olevan ainoa mahdollinen. Huvittava yksityiskohta tekstini kannalta on, että Barthesin olettaman suhteen (lineaarinen differentiaalisuhde) ja vaihtoehtoisen suhteen (ei-lineaarinen differentiaalisuhde) ai­noa määritelmällinen eroavaisuus on adaptaatio! Ei-lineaarisuuden neljä määrittävää ominaisuutta ovat siis yhteisvaikutteisuus (interdepence), yhdisteisyys (connectedness), hajonta (diversity) ja adaptaatio. On ihmeellistä, että Barthes ei onnistunut ottamaan tätä neljättä muuttujaa huomioon tekstissään. Ensinnäkin Michel Foucault oli vuotta aikaisemmin julkaissut kirjansa Sanat ja asiat sekä toiseksi Ranskassa oli jo puolen vuosikymmentä ollut käynnissä uusi Nietzsche-buumi. Näissä molemmissa keskeisenä ajatuksena oli iloinen positivismi ja asioiden eron kautta rakentuminen (=adaptaatio/evoluutio) siten on hieman omituista miten Barthes valitsee aina negaation määritelmiensä työkaluksi.

 “utterance has no other content than the act by which it is uttered”

On mielenkiintoista ajatella, että mitä Barthes olisi vastannut adaptaation ongelmaan 60-luvun lopulla. Ensiksi tuntuisi siltä, että tekijän kuoleman aiheuttama relativismi leviäisi myös teokseen ja siten tekisi mahdottomaksi alkuperäisversion ja adaptaation vertailun. Mutta toisaalta voidaan myös väittää, että Barthes oli sen verran ristiriitainen väitteissään ja epäselvä määrityksissään, ettei suoraa vastausta adaptaation ongelmaan häneltä löydy. Keskeistä kuitenkin on, että Barthes toi keskuste­luun mukaan tekijäneron antiteesin Tekijän kuoleman.

Tekijä genealogina - Michel Foucault

Foucault kampesi tekijän ulos Roland Barthesin aiheuttamasta tekijänihilismistä. Mutta Barthesin näkemykset ja kysymyksenasettelut olivat kuitenkin keskeisellä paikalla tämän “uuden” teki­jäkäsityksen syntymisessä. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että Nietzsche teki arvoille jo­tain samanlaista, mitä Foucault teki subjektille tai tekijälle. Nietzsche otti barthesmaisen askeleen ja kyseenal­aisti arvojen alkuperän, mutta otti askeleen takaisin arvonihilismistä esitellessään arvojen arvon eli genealogian. Foucault’a usein syytetään relativismista, mutta syytös on yhtä pohjaton kuin Nietzschen leimaaminen nihilistiksi. Foucault tarttui tekijän käsitteeseen tekstissään Whas is an Author? ja jo otsikko tuo muassaan genealogisen kannan. Tekijä ei ole päivänselvä käsite, älkää ot­tako sitä annettuna! Tekstin alku terävöittää tätä näkemystä. Foucault sanoo, että tekijän käsite on syntynyt tiettynä aikana ja voi jonain toisena aikana kadota. Käsite siis elää omaa elämäänsä.

Fou­cault’n teksti on monisyinen, mutta keskeisenä ajatuksena on ensinnäkin tekijäkysymyksen tärkeys, Barthes ja Derrida eivät ole todellakaan saattaneet asiaa loppuun. Toiseksi, tekijyyden käsite on jat­kuvasti muuntuva, tekijyyden arvo muuttuu. Tämä liittyy keskeisesti adaptaation ongelmaan ja sii­hen, että miksi adaptaation tekijä haluaa tehdä adaptaation. Kolmantena pointtina on jo edellämainittu tekijän ylös kampeaminen. Tekijän kysymystä ei pidä tarkastella yleisellä tasolla ja esittämällä yleisiä kysymyksiä, muuten on vaarana, että tekijän ja teoksen suhteessa tosiaankin vai­vutaan täydelliseen relativismiin. Tämän sijasta on kysyttävä tietystä tekijästä ja tietyistä teoksista, jolloin tekijyys juurtuu dispositiiviin ja siten säilyttää merkityksellisyytensä.

Adaptaation ongelmassa tämä genealoginen tekijämalli hyväksyy ensin­näkin sen, että tekijä(auteur) näkyy teoksessa sekä toiseksi, että tekijää “ympäröivä” dispositiivi (ympäristö & ajanhenki) näkyy teoksessa, mutta adaptaatioteokselle keskeisimmin, sen suhde alkuperäisteokseen näkyy teoksessa. Mutta tämä näkyminen ei tarkoita sitä, että jokin tarkka piirre teoksessa voitaisiin paikantaa johonkin tiettyyn kohtaan alkuperäisteoksessa, sen tekijässä tai tämän ympäristössä. Teos on kompleksi, se kyllä muuttuu “lähtöarvojen” muuttuessa, mutta emer­genttisyydestä johtuen teoksesta ei voida tarkoin päätellä lähtöarvoja, eikä lähtöarvoista ikinä teosta.

Ajattelun kuva eli esitekijyys - Deleuze

Genealoginen tekijämalli on mielestäni pätevä, mutta se tuntuu juuttuvan vain ilmenevien (aktuaal­isten) piirteiden tarkasteluun ja siksi mallin kylkeen täytyy esitellä myös toisentyyppinen malli, joka pystyy luomaan valoa myös esittäytyviä piirteitä aikaansaaviin elementteihin. Tätä virtuaalisten suhteiden mallia voitaisiin kutsua ajattelun kuvaksi, mutta mielenkiintoisempaa on vääntää se muotoon esitekijä tai esitekijyys (Unthought = esiajattelu -> esitekijyys).

Esitekijyys vertautuu yhtäältä adaptaation biologiamalliin, joka siis esitti eliön sopeutumisen johtavan siihen, että eliö sisältää ympäristöään. Tämä siis tarkoittaa, että eliö adaptoituu tiettyyn ympäristöön toimimalla mahdollisimman ideaalisti ja siten ympäristön vaikutukset näkyvät eliön toiminnassa. Esitekijyys siis tarkoittaa, että tekijän tekemistä ohjaa joukko enemmän tai vähemmän aktualisoituneita kliseitä (Deleuze: Francis Bacon), annettuja tai pakotteita, joilla ei ole yhtä alkuperää ja joiden muotoutuminen on vasta prosessissa.

Tekijä on siis jo ennen tekijyyttään tietyn muotoinen tai on olemassa tiettyjen muotojen kautta tekijänä ja ainoa tapa teki­jälle on toimia tekijänä omien muotojensa kautta. Teki­jyyden taustalla on siis esi-käsitteellinen, esi-teoksellinen, esi-ajattelullinen orientaatio tai taipumus (taitos, fold, le pli), joka määrittää tekijyyden. Keskeistä kuitenkin ongelmamme kannalta on, että koska ajattelun kuva eli esitekijyys on kuvallinen eikä käsitteellinen, niin emme voi tarttua siihen samalla tavoin kuin siitä nouseviin teoksiin. Mutta voimme kuitenkin määritellä esitekijyydelle tiettyjä toiminnan mahdol­lisuuksia tai rajoituksia, jotka voivat valottaa adaptaation ongelmaa. Toinen erittäin keskeinen pointti esitekijyyden ja tekijyyden suhteessa on se, että vaikka esitekijyys määrittää tekijyyttä ja teosta, niin tämä ei kuitenkaan tapahdu Aristoteleen potentiaalinen-reaalinen –mallin tapaan. Esitekijyys siis ei realisoidu teoksessa, vaan säilyy aina itsenään eli virtuaalisena esitekijyytenä. Ajatusta voidaan selventää niin, että ajatellaan teoksen syntyvän tekijän ja esitekijän vuorovaiku­tuksen tuloksena. Tekijä ei siis ole yhden-tekevä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen eli immanenssi taso Deleuzella ja Guattarilla

Luonnontieteilijöitä ärsyttää väittämä, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. He myöntävät, että esimerkiksi painovoima kahden partikkelin välillä tosiaankin vaikuttaa oli etäisyys mikä hyvänsä. Mutta samaan hengenvetoon he toteavat, että tämä vaikutussuhde on useimmissa tapauksissa niin mitättömän pientä, ettei sitä tarvitse ottaa huomioon. Tosiasiassa koko tieteen tekeminen kävisi nopeasti mahdottomaksi, jos oletusarvoisesti kaikki vaikuttaisi kaikkeen. Tätä vaikutussuhdetta voitaisiin kutsua aktuaaliseksi vaikuttamiseksi. Jokainen universumin partikkeli vaikuttaa aktuaalisesti jokaiseen toiseen, jokainen vaikuttaa siis koko ajan jokaiseen toiseen.

Tämä on keskeinen tapa ajatella ongelmaamme, mutta olemassa myös toinen tapa. Tätä toista tapaa voisimme kutsua virtuaaliseksi vaikutussuhteeksi.

Immanenssin taso eli plan(e) of immanence

Tässä kohdassa meidän tulee olla tarkkoja. D&G kutsuvat virtuaalista vaikutussuhdetta immanenssin tasoksi. Immanenssin taso – sanan loppuosa eli taso on ranskaksi plan tai plane. Tämä plan(e) –sana tarkoittaa kahta asiaa. 

1.   Ensinnäkin se tarkoittaa tasoa tai taustaa. Tässä mielessä se siis muodostaa perustan tai jalustan tapahtuville asioille. Toisin sanoen, asiat syntyvät siitä tai siinä. Voidaan ajatella, että se on ikään kuin teatterin näyttämö, jolla tapahtuu asioita. Sanan ensimmäinen merkitys siis viittaa asioiden tapahtumisen puitteisiin ja niistä juontuviin mahdollisuuksiin tai potentiaalisuuksiin. Sanan ensimmäinen merkitys siis viittaa ikään kuin ajalliseen historiaan: menneisyydellä on väliä; menneisyys luo puitteet tulevalle & menneisyys rakentaa näyttämön tulevia esityksiä varten. 
2. Sanan toinen merkitys on plan tai plääni eli suunnitelma. Siinä missä plane muodosti taustan asioille plan muodostaa etenemissuunnan. Taso siis sanan toisessa merkityksessä viittaa ajalliseen tulevaisuuteen. Tuleviin tapahtumiin ja erityisesti niiden aiheuttamiin vaikutuksiin tai muutoksiin.

Keskeistä on kuitenkin huomata, että D&G:n käyttämä sana Plan(e) edustaa molempia edellämainittuja merkityksiä. Vielä keskeisempää on huomata, että kaksi em. merkitystä ensinnäkin vaativat toistensa olemassaoloa, mutta myös vaikuttavat toisiinsa ja siten muuttavat toisiaan jatkuvasti.

Tämä plan(e) tarkoittaa siis virtuaalista vaikutussuhdetta, joka on siis toinen tapa (aktuaalisen vaikutussuhteen lisäksi) ajatella ongelmaamme ”kaikki vaikuttaa kaikkeen” .

Virtuaalisen vaikutussuhteen merkityksellisyys siis tarkoittaa, että asioiden olemassaolemisen tapaan vaikuttaa koko ajan myös jokin muu voima, kuin se joka aktuaalisesti niihin vaikuttaa ja joka voitaisiin luonnontieteellisesti mitata. Virtuaalisen vaikutussuhteen korostaminen siis tarkoittaa, että jonkin asian plan(e) muuttuu vaikka asiaan ei mikään aktuaalinen vaikutus kohdistu.

Immanenssin taso ja taistelutanner

Virtuaalisesta vaikutussuhteesta voimme esittää yksinkertaisen esimerkin: taisteluesimerkin.

Meille kaikille on tuttua ajatus keskiaikaisesta sodankäynnistä. En ole varma käytiinkö keskiajalla sotaa näin tai ei, mutta itselläni on ainakin käsitys, että sodankäynti näytti suurinpiirtein tältä niin Rooman aikana, Napoleonin sodissa tai vaikka Jenkkien sisällissodassa. Ajatus on siis, että vastapuolet kokoontuvat jollain laakealla alueella, kuten esimerkiksi pellolla, taistellakseen tietynlaisessa muodostelmassa. Esimerkkiä varten olen yksinkertaistanut muodostelmaa.  

Kuvassa on siis taistelun kaksi vastapuolta: siniset ja punaiset. Tarkastelumme kohdistuu Sinisen joukkueen yhteen sotilaaseen, joka on merkitty vihreällä. Ajatuksena siis on, että kun kaksi taistelun osapuolta aloittavat taistelun, niin kummankin joukkueen eturivi joutuu taistelemaan ensimmäisenä. Täten siis sinisen ja punaisen joukkueen eturivit ovat aktuaalisessa vaikutussuhteessa. Ne joutuvat oikeasti mukaan taisteluun. Kun sinisen ja punaisen joukkueen ensimmäiset rivit taistelevat toisiaan vastaan, niin sinisen joukkueen taka-alalla oleva vihreällä merkitty sotilas ei vielä joudu taistelemaan. Voidaan siis ainakin jossain mielessä sanoa, että vihreä sotilas ei ole aktuaalisessa vaikutussuhteessa taisteluun tai ainakaan aktuaalisessa suhteessa punaiseen joukkueeseen.

Mutta kun taistelu etenee ja osa tai kaikki kummankin joukkueen eturivin sotilaista kaatuvat, niin vihreällä merkityn sotilaan virtuaalinen vaikutussuhde muuttuu. Eturivin kaaduttua vihreä sotilas on lähempänä taistelua. Ajatuksena siis on, että vaikkei vihreä sotilas olekaan vielä aktuaalisesti mukana taistelussa (tai siis ei aktuaalisesti taistele), niin silti taistelun aikaansaamat aktuaaliset vaikutukset pataljoonan eturivistössä vaikuttavat virtuaalisesti vihreään sotilaaseen. Virtuaaliset vaikutukset siis ottavat huomioon ajan ja tässä tapauksessa erityisesti tulevan ajan. Vihreän sotilaan tulevaisuuteen vaikuttaa muiden sotilainen taistelumenestys.

Jos vihreä sotilas joutuisi taistelemaan yksin yhtä punaisen joukkueen sotilasta vastaan, olisi vihreällä sotilaalla kaksi vaihtoehtoa: voitto tai tappio. Voimme ajatella, että mahdollisuus molempiin on 50 prosenttia. Mutta kun vihreä sotilas taistelee osana pataljoonaa hänen prosenttilukunsa vaihtelee muiden sotilaiden taistelumenestyksen mukana. Jos sinisen joukkueen sotilaat voittavat taisteluitaan vihreän sotilaan selviämisprosentti nousee ja punaisten sotilaiden voitot puolestaan laskevat vihreän sotilaan selviämisprosenttia.

Keskeistä siis on, että vihreään sotilaaseen vaikuttaa myös asiat, jotka eivät suoraan tai aktuaalisesti häneen vaikuta. Ja että tämä virtuaalinen vaikutus on nimenomaisesti kytköksissä aikaan ja tuleviin tapahtumiin. Jos ajattelemme vihreää sotilasta D&G:n plan(e)-käsitteen kautta, niin planin eli tulevaisuuteen viittaavan suunnitelman muuttuminen aiheuttaa planen eli taustan tai näyttämön muuttumisen. Eli jos pataljoonan eturivistä kaatuu yksi sotilas, niin vihreän sotilaan plane eli näyttämö eli historia muuttuu, siis toisin sanoen potentiaalinen taistelumenestys muuttuu (se ei enää ole 50%). Tämä yhden sotilaan kaatuminen muuttaa myös planin eli suunnitelman eli tulevaisuuden, siis toisin sanoen vihreän sotilaan taistelumenestyksen potentiaalinen muuntuminen muuttuu. Eli prosenttiluku voi edelleen vaihdella, riippuen muiden sotilaiden taistelumenestyksestä, mutta yhden sotilaan aktuaalinen kaatuminen muuttaa prosenttiluvun vaihtelemisen mahdollisuuksia. Eli toisin sanoen vihreän sotilaan prosenttiluku ei enää vaihtele samalla tavalla, kuin ennen ensimmäisen sotilaan kaatumista. Taistelussa on siis yhden sotilaan kaaduttua mukana vähemmän sotilaita ja siksi vihreän sotilaan prosenttiluvun vaihtelun mahdollisuudet vähenevät.

Lopuksi

Mikä tässä siis on keskeistä kysymyksemme kannalta? Kaikki vaikuttaa kaikkeen kahdella tavalla 1) aktuaalisesti, joskin useissa tapauksissa hyvin vähäpätöisesti 2) virtuaalisesti, muovaten asian tulevia tiloja ja tapahtumia. 

Pierre Klossowski ja Roberte, tänä iltana

Löysin sattumalta antikvariaatista Klossowskin ilmeisesti ainoan suomennetun teoksen, jota olen nyt pari päivää suurella innolla lueskellut. kyseessä on Vieraanvaraisuuden lait -trilogian ensimmäinen (vaiko jollain omituisella tavalla toinen) osa. Roberte, tänä iltana on teemaltaan eroottispainotteinen, tai ainakin kysymys halusta ja halun kohteena (?) olevasta Robertesta on sen keskiössä, mutta silkkana erotiikkaviihteenä teosta on hankalaa sivuuttaa. Kirjan labyrinttimäinen tyyli ja sisällön vahva filosofisuus tekevät hankalaksi ns. kevyen lukemisen. Joskin teoksen muutamat kohdat saivat kyllä lukijan nauramaan ääneen. Harvoin on dualismin kritiikkiä esitetty näin provokatiivisesti!

Klossowski: monomaani vai monimaani?

Kaikki se, mitä tiesin Klossowskista vielä kaksi päivää sitten voidaan pelkistää muutamaan ajatukseen. 1) Klossowski oli ranskalainen filosofi 2) Vaikuttanut paljon Deleuzen ajatteluun sekä myöhempään Deleuze-tutkimukseen 3) Kirjoitti arvossapidetyn kirjan Nietzschestä 60-luvun lopulla, kirjan, joka oli rehabilitoimassa Nietzscheä yhdessä Deleuzen vuonna 62 ilmestyneen Nietzsche ja filosofia -teoksen kanssa. 

Klossowski kuitenkin kieltää olevansa filosofi, tai kuten hänet aina yhteydestä riippumatta esitellään: "Ja laittakaa tämä mukaan vihamiesteni iloksi: en ole sen enempää 'kirjailija', 'ajattelija' kuin 'filosofikaan' – tuon sanan missään merkityksessä – vaan olen aina ollut, olen nyt ja tulen aina olemaan pelkkä monomaani."

Olkoonkin vain pelkkä monomaani, tai miten tämä monomaanisuus pitäisi tässä edes ymmärtää, mutta selvää on, että Klossowski on nerokas filosofi sekä kääntäjä, kuvataitelija ja kirjailija. Deleuzelaisittain siis varsinainen ajattelun moniosaaja. Tämä moninainen monomaanisuus näyttäytyy mielestäni myös Roberte, tänä iltana -teoksen tyylissä. Ensinnäkin tekstin tyyli on fragmentaarista tai voitaisiin jopa sanoa, että ns. suoraan sanottua, jolloin ei ole aikaa jätetty johdattelulle tai perusteluille. Teksti toimii kuin salama! Toiseksi, kirjan sisältämät eri tekstiosiot ovat tyyliltään hyvin poikkeavia: yksi on pohdintaa ensimmäisessä persoonassa, toinen vuorottelevaa dialogia, kolmas yksipuoleista dialogia ja neljäs varsin monisyistä tiivistä pohdintaa. Mielestäni teoksen tekstin on kirjoittanut ilmiselvästi ihminen, joka on tottunut tekemään hyvin erilaisia asioita ja hyvin suurella intensiteetillä. 

Kiinnostus on syttynyt

Roberte, tänä iltana on teos, joka synnytti ideoita heti ensilukuhetkinä. Tulen jatkossa paneutumaan tarkemmin esimerkiksi vieraanvaraisuuden teemaan ja mahdollisesti erilaisiin kytköksiin, joita löydän Klossowskin, Nietzsche, Deleuzen ja Spinozan välillä.

Spinozaa ja maailmanennätyksiä

Mieleeni tuli kahvipöytäkeskustelu Lontoon olympialaisten ajalta. Yksi tuttavani kysyi minulta lukiessaan turkkarin urheilusivuja, että kuinkahan kauan uusia maailmanennätyksiä vielä tehdään sadan metrin juoksussa, tai täsmällisesti: ”kuinkahan nopeasti ihminen pystyy sata metriä juoksemaan?”

Silloin vastasin, että jaa-a.

Mutta hänen kysymykseensä ’mihin ihminen pystyy?’ olisin voinut yhtä hyvin vastata Spinozaa myötäillen, että emme vielä tiedä mihin ihmisruumis pystyy (Etiikka III P2 huom.). Tämä vastaus on olympialaisten kannalta sekä myös identiteettikysymysten kannalta erityisen kiinnostava.

Kysymys hämmästytti minua. Mihin IHMINEN pystyy? Mitä tuttavani tarkoitti ihmisellä? 

Olympialaisethan ovat erinomainen esimerkki tapahtumasta, johon on kutsuttu koolle mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Valtavan pitkiä koripalloilijoita, pieniä voimistelijoita, isoja ja hitaita painonnostajia ja nopeita juoksijoita. Mikä tämän esimerkkipaljouden keskellä saa tuttavani ajattelemaan, että ihminen tai ihmisyys on jotain samanlaista tai yhteen muottiin sopivaa? Mikä saa hänet kysymään jotain, johon voisin vastata, että vuonna 2028 juostaan 100 metriä aikaan 9 sekuntia ja sen jälkeen ihmisen rajat ovat juoksussa tulleet vastaan ja voimme siirtyä toisiin lajeihin.

Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze havainnollistaa tätä Spinozalta lainattua ajatusta hevosilla: ravihevonen ja työhevonen ovat molemmat hevosia, mutta pystymisissään työhevonen on lähempänä härkää kuin ravihevosta. Hevonen muuttuu sen mukaan mitä se tekee. Eikö olympialaiset ole osoitus ihmisten muuttuvuudesta tai ihmisruumiin muovattavuudesta?

Ihmisillä on erilaisia ominaisuuksia tai erilaisia pystymisiä sen mukaan, mitä ovat tehneet. Ja nämä ominaisuudet tai pystymiset eivät ole muuttumattomia ja ennalta annettuja. Ne eivät myöskään ole pysähtymässä, päinvastoin, muutos on nopeutunut, kuten voimme maailmanmestaruus- ja olympiakisojen tuloskehityksestä nähdä.

Ajatus siitä, että kysymykseen ”mihin ihminen pystyy?” voitaisiin vastata kerralla kattavasti ja sen jälkeen siirtyä toisiin kysymyksiin on vanhoollinen perinne ajoilta, jolloin ihmisillä oli vielä puhdas sielu ja likainen ruumis.

Miksi latistaa muutos ja elo kategorioiden alle? Palauttakaamme mieliimme spinozalainen olympialaisten tunnuslause: nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.