Mieleeni tuli kahvipöytäkeskustelu
Lontoon olympialaisten ajalta. Yksi tuttavani kysyi minulta lukiessaan
turkkarin urheilusivuja, että kuinkahan kauan uusia maailmanennätyksiä vielä
tehdään sadan metrin juoksussa, tai täsmällisesti: ”kuinkahan nopeasti ihminen
pystyy sata metriä juoksemaan?”
Silloin vastasin,
että jaa-a.
Mutta hänen
kysymykseensä ’mihin ihminen pystyy?’ olisin voinut yhtä hyvin vastata Spinozaa
myötäillen, että emme vielä tiedä mihin ihmisruumis pystyy (Etiikka III P2
huom.). Tämä vastaus on olympialaisten kannalta sekä myös
identiteettikysymysten kannalta erityisen kiinnostava.
Kysymys
hämmästytti minua. Mihin IHMINEN pystyy? Mitä tuttavani tarkoitti ihmisellä?
Olympialaisethan ovat erinomainen esimerkki tapahtumasta, johon on kutsuttu
koolle mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Valtavan pitkiä koripalloilijoita,
pieniä voimistelijoita, isoja ja hitaita painonnostajia ja nopeita juoksijoita.
Mikä tämän esimerkkipaljouden keskellä saa tuttavani ajattelemaan, että ihminen
tai ihmisyys on jotain samanlaista tai yhteen muottiin sopivaa? Mikä saa hänet
kysymään jotain, johon voisin vastata, että vuonna 2028 juostaan 100 metriä
aikaan 9 sekuntia ja sen jälkeen ihmisen rajat ovat juoksussa tulleet vastaan
ja voimme siirtyä toisiin lajeihin.
Ranskalainen
filosofi Gilles Deleuze havainnollistaa tätä Spinozalta lainattua ajatusta
hevosilla: ravihevonen ja työhevonen ovat molemmat hevosia, mutta
pystymisissään työhevonen on lähempänä härkää kuin ravihevosta. Hevonen muuttuu
sen mukaan mitä se tekee. Eikö olympialaiset ole osoitus ihmisten
muuttuvuudesta tai ihmisruumiin muovattavuudesta?
Ihmisillä on
erilaisia ominaisuuksia tai erilaisia pystymisiä sen mukaan, mitä ovat tehneet.
Ja nämä ominaisuudet tai pystymiset eivät ole muuttumattomia ja ennalta
annettuja. Ne eivät myöskään ole pysähtymässä, päinvastoin, muutos on
nopeutunut, kuten voimme maailmanmestaruus- ja olympiakisojen tuloskehityksestä
nähdä.
Ajatus siitä,
että kysymykseen ”mihin ihminen pystyy?” voitaisiin vastata kerralla kattavasti
ja sen jälkeen siirtyä toisiin kysymyksiin on vanhoollinen perinne ajoilta,
jolloin ihmisillä oli vielä puhdas sielu ja likainen ruumis.
Miksi latistaa
muutos ja elo kategorioiden alle? Palauttakaamme mieliimme spinozalainen
olympialaisten tunnuslause: nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.
