Michel Foucault, dispositiivi ja Deleuze

Foucault on harvasanainen dispositiivin (dispositif) käsitteensä määrittelemisessä, vaikka sen on sanottu olevan hänen ajattelunsa keskeisin käsite. Seksuaalisuuden historia I:n luvussa neljä ei tuntuisi olevan suoranaista määritelmää ja siten Foucault’n vuonna 1977 antamassa haastattelussa esittämä kolmekoh­tainen määrittely jää käytännössä ainoaksi(Haastattelu löytyy mm. kirjasta Power/Knowledge sivuilta 194 - 198). Dispositiivin hatara määrittely muodostaa suuren ongelman Foucault’n tekstien ymmärtämiselle, koska viimeistäänkin Tarkkailla ja rangaista -teoksesta lähtien dispositiivi määrittää kokonaisuudessaan Foucault’n analyysin metodia ja tarkastelun lähestymistapaa. Onkin ihmeellistä, ettei Foucault’n metodologisena työkalupakkina tai vaihtoehtoisesti, analysoitavan todellisuuden toiminnallisuuden käsitteellistyksenä toimiva dispositiivin saa enempää huomiota Foucault’n teksteissä tai edes Foucault-oppaissa. Voidaan myös sanoa, että dispositiivi määrittää myös aikaisempien teoksien metodologiaa, mutta aikaisemmissa teoksissa käsite on nimetty mm. positiviteetiksi (positivité). Vaikka Foucault ei määrittelekään dispositiivin käsitettä teoksissaan suoraan eikä kattavasti, pysyy hänen analyysiensä metodi systemaattisena ja siten muodostuukin mahdollisuus disposositiivin kokoonparsimiseen.

Perustan käsittelyni Foucault’n esittämään kolmekohtaiseen määritelmään, mutta koska määritelmä on varsin suppea, pyrin ensinnäkin selventämään ja systematisoimaan dispositiivin käsitettä Gilles Deleuzen käsitteellistyksien kautta sekä toiseksi, pyrin mahdollisuuksien mukaan eksplikoimaan auki mahdollisesti hämärän peittoon jääviä kohtia.

Foucault’n dispositiivi

Foucault siis määrittelee dispositiivin käsitettä Power/Knowledge -kirjan haastatteluartikkelissa ”The Confessions of the Flesh”. Tarkemmin ottaen, Foucault antaa määritelmänsä vastauksessaan Alain Grosrichardin kysymykseen: ”What is the meaning or the methodological function for you of this term, apparatus (dispositif)?”. Vastauksensa ensimmäisessä osassa Foucault lähestyy dispositiivia varsin yleisellä tasolla määrittäen sen diskurssien ja ei-diskursiivisten elementtien heterogeeniseksi koosteeksi. Tyypilliseen tapaan, pragmaatikko-Foucault antaa esimerkkilistan koostetta rakentavista elementeistä, mutta listan lopun summaus on ongelmallinen: ”in short, the said as much as the unsaid.”, joka on suomennettu muotoon: ”lyhyesti yhtä paljon sanotun kuin sanomatta jääneenkin tavoittaminen.” Jälleen kerran Foucault tuntuu määrittävän ei-diskursiiviset elementit negaatiosuhteeseen, mikä ei itsessään välttämättä muodosta suurta ongelmaa, mutta kyseisten elementtien määrittely ”sanomatta jääneiksi” ei ole missään mielessä kohdallaan. Ei-diskursiiviset elementit eivät redusoidu diskursseihin, eikä kieleen tai mihinkään kielellistämisen tapaan tai kielenkaltaiseen metatasoon (ei sen puoleen myöskään mihinkään muuhunkaan metatasoon), siksi jos halutaan tehdä pesäeroa puhuttuun (diskursseihin), parempi suomennos olisi ei-puhuttu (Foucault’n käyttämä ”unsaid” voisi mahdollisesti tarkoittaa myös tätä). Tarkennuksena vielä dispositiivin rakenteesta, Foucault korostaa, että kyseessä on em. elementtien (diskursiivisten sekä ei-diskursiivisten) suhteiden muodostama järjestelmä tai kooste. Tämä suhteiden asettaminen elementtien edelle selittyy mahdollisesti sillä, että tarkoituksena on ennen kaikkea korostaa toiminnan dynaamisuutta, mutta mahdollista on myös, ettei ko. elementeistä rakentuva systeemi olisi heterogeeninen. Tuntuisi siis siltä, että esim. kielellinen akti voisi olla heterogeeninen ainoastaan suhteidensa kautta, jolloin dynaamista systeemiä tarkasteltaessa suhteiden olisi välttämättä oltava primaarisia. Foucault’n haastattelussa on paikoittain epäselvää, että tarkoittaako hän diskursiivista tai ei-diskursiivista aktia vai suhdetta näissä tai näiden välillä käyttäessään elementti-sanaa. Mutta koska suhteet ja aktit ovat vastavuoroisessa ennakko-oletuksen suhteessa, ei tämä epäselvyys tuntuisi aiheuttavat suurta ongelmaa. Keskeistä on, että ensimmäisen määritelmän kaksi poolia, diskurssit ja ei-diskursiiviset elementit, muodostavat sen, mitä Foucault nimitää tiedoksi (savoir, jos on kyse molemmista pooleista tai pelkistä diskursseista; ei-diskursiivinen tieto yksinään on connaissaince), vaihtoehtoisesti voidaan käyttää myös arkiston käsitettä, jolloin se on toki ymmärrettävä audiovisuaalisena. Episteemin (epistemé) käsite ei siis kata tietoa, vaan nimeää tiettyä spesifiä osaa eli tieteellisen tiedon tasoa, tässä koko inhimillisen tiedon kattavassa laajassa käsitteessä.

Toisessa määrittelyssä Foucault painottaa suhteiden laadullisia eroja. Keskeistä on ensinnäkin se, että dispositiivi koostuu laadullisesti erilaisista suhteista, mutta jotka voidaan ainakin Deleuzen mukaan kategorisoida(Deleuzen käyttämä viivan käsite voidaan dispositiivin kohdalla samastaa ko. suhteisiin), tämä ei kuitenkaan tee suhteista homogeenisiä. Toinen keskeinen ajatus on se, että suhteet vaikuttavat enemmän tai vähemmän kaikkiin muihin suhteisiin, suhteet ovat jatkuvassa laadullisessa muutoksessa. Kyse on siis siitä, että dispositiivi muuttuu kokonaisuudessaan, suhteiden muuttuessa, koska yksi muutos aiheuttaa kaikkien muiden laadullisen muuntumisen. Ajatus on siis se, että näin dispositiivin toiminnallisuudesta saadaan kitkettyä pois kaikki ajatukset metatasoista, keskuksista tai kokonaisuuksista, jolloin saavutetaan käsitys dispositiivista immanenttina elementtinä, jonka ulkopuolella tai ”takana” ei ole mitään. Toisen määrittelyn keskeinen teema siis on, että dispositiivi, ajateltuna dynaamisena systeeminä, koostuu monista suhteista tai voimista, jotka eivät sellaisenaan ilmene aktuaalisissa puheakteissa, teoissa tai instituutioissa. Määrittelyn ytimessä on siis vallan käsite.

Kolmannessa määrittelyssä Foucault painottaa dispositiivin spatio-temporaalisuutta, mikä tietenkin paistoi jo läpi edellisessä määrittelyssä, mutta tässä se sanotaan suoraan: ”I understand by the term ’apparatus’ a sort of […] formation which has as its major function at a given historical moment that of responding to an urgent need.” Toinen keskeinen ajatus on dispositiivin kytkeytyminen ”kipeään tarpeeseen”. Foucault käyttää tästä esimerkkinä mm. työvoiman organisoimisen tarvetta, mutta tämä tarve ei paikannu kielelliseksi tai käsitteelliseksi työvoiman organisoimisen malliksi, vaan tarve muodostuu yhtälailla inhimilliselle sellaisenaan ei-olevasta vallan tasosta kuin tiedon piiriin kuuluvista puheakteista, käytännöistä ja instituutioista. Tieto-valtaan muodostuu paikallisia sakkaumia tai attraktoreja, suhteiden merkittävyyden mukaisesti ja nämä attraktorit määrittyvät tiedon piirissä em. tarpeiksi. Tarpeet eivät siis ole ikuisia tai sijaitse millään ennalta määritellyllä asioiden kentällä, vaan kysymys on siitä, että tieto-valtaan muodostuu toiminnan tuloksena sakkaumia. Sakkaumat tai attraktorit voidaan ajatella esimerkiksi sodassa tai pelissä muodostuviksi painopisteiksi. Foucault’n sotaesimerkkejä ei siis tarvitse nähdä pelkkinä provokaatioina, vaan sota voi olla myös erinomainen esimerkki dynaamisuuksien kentästä, jolle väistämättä syntyy tiettyjä lokaaleja tasapainotiloja (asemataisteluita). Kolmannen määrittelyn keskeinen piirre siis on pyrkimys yhdistää kaksi aikaisempaa (tieto ja valta) ja pyrkiä siten määrittämään tiedon muuntumista tai toiminnallisuutta yleisesti, toisin sanoen subjektivikaation prosessia. Tässä tiivistyy dispositiivin keskeisin tehtävä: ihmisen toiminnan (ajattelun) kartoittaminen. Dispositiivia rakenteistavat käsitteet, kuten valta tai tieto, voitaisiin helposti sijoittaa kattamaan ihmisen lisäksi myös muita asioita tai tapahtumia, mutta Foucault’n käsittelyssä keskiöön asettuu aina ihmis-subjekti ja siten käsitteet soveltuvat sellaisenaan ainoastaan ihmiseen.

Deleuzen dispositiivi

Dispositiivin käsite on yksi niistä keskeisimmistä käsitteistä, jotka yhdistävät Deleuzen ja Foucault’n ajattelua. Mutta dispositiivi tuo mukanaan myös lähtökohtaisen eron heidän ajatteluissaan: Foucault tarvitsi immanentin perusta analyysiensä pohjaksi ja Deleuze puolestaan pyrki analyyseissään kartoittamaan tätä immanenttia perustaa. Toinen halusi tehdä historian tutkimusta ja toinen tutkimuksen metafysiikkaa, tavoitteet olivat siis osittain vastakkaiset, mutta molemmat lähestymistavat edellyttivät samaa ontologiaa.

Deleuzen Foucault-kirja tuntuisi olevan systemaattinen yritys dispositiivin käsitteen kartoittamiseksi. Kirjassa on omistettu luku jokaiselle Foucault’n määritelmän kohdalle: 1) Tieto määrittyy stratumiksi, 2) Valta stratumeita purkavaksi ja tietoa dynamisoivaksi elementiksi sekä 3) Tieto-valta saa aikaan laskostuman (fold, folding, pli), joka muodostaa subjektivikaation tai minuuden. Nämä kolme kohtaa muodostavat mallin, jota Deleuze (yksin ja yhdessä Guattarin kanssa) on soveltanut myös muissa ”kartoitusprojekteissaan”. Ensimmäisessä kohdassa tarkastellaan segmentoitumista, kohteelle ominaisia artikulaatioita, rytmejä ja tyypillisyyksiä. Toisessa kohdassa tuodaan mukaan muutos, miten elementit vaikuttavat toisiinsa, mihin suuntiin toiminta potentiaalisesti etenee. Tavoitteena on siis löytää eräänlainen kaaos tai molekulaarisuus muutoksen toteuttajana. Kolmannessa kohdassa kaksi aikaisempaa kohtaa yhdistetään ja päästään käsiksi jatkuvasti muuntuvaan elementtiin, joka dispositiivin tapauksessa on subjektivikaation prosessi, minuus, dispositiivin varsinainen kohde.

Foucault-kirjan lisäksi Deleuze kirjoitti artikkelin dispositiivin käsitteestä ”What is a dispositif?”. Kolme vuotta kirjan jälkeen ilmestynyt artikkeli rakentuu Foucault-teoksen tapaan pääasiassa kolmesta Foucault’n näkökulmasta tai määritelmästä, mutta käsitteistö on hieman teknisempää ja pitemmälle vietyä verrattuna Foucault-teokseen. Artikkelissa Deleuze määrittelee dispositiivin multilineaariseksi koosteeksi:

These apparatuses, then, are composed of the following elements: lines of visibility and enunciation, lines of force, lines of subjectification, lines of splitting, breakage, fracture, all of which criss-cross and mingle together, some lines reproducing or giving rise to others, by means of variations or even changes in the way they are grouped.

Edelleen päähuomion saa tieto (lines of visibility and enunciation), valta (lines of force) ja tieto-valta –koosteen synnyttämä subjektivikaatio (lines of subjectification), mutta mukana on myös muita käsittelyn kannalta keskeisiä elementtejä (lines of splitting, breakage & fracture). Artikkelissa siis dispositiivi nähdään matemaattisena kuvaajana tai karttana, siten käsitteetkin on lainattu pitkälti topologiasta. Täten Foucault’n analyysien kohde, spesifi dispositiivi, rakentuu kysymyksenasetteluiden ja muiden rajausten tuloksena topologiseksi kartaksi (ns. phase space). Keskeistä Deleuzen topologisessa ajattelussa on se, ettei karttoja, diagrammeja, koneita tai skeemoja tule ajatella kuvaajina, metaforamaisina representaatioina, vaan karttoja rakenteistavat viivat, vektorit, singulaariset pisteet yms. ovat täysin reaalisia, joskin abstrakteja. Tämä ajatus selventyy, kun käsittelen tiedon ja vallan laadullista eroa, mutta tässä vaiheessa keskeistä on, että Deleuzen käsitteellistyksissä ei ole kysymys representoimisesta, vaan partikulaarin ontologisesti reaalisen abstraktin koneen kartoittamisesta.

Deleuzelle Dispositiivi siis rakentuu laadullisesti toisistaan poikkeavien sekä myös itsensä suhteen laadullisesti muuntuvien viivojen suhderyppäästä. Keskeistä tässä tarkastelussa on se, ettei viivojen kokonaisuuden, dispositiivin, voida sanoa tuottavan kokonaisvaltaisia tasapainotiloja, vaan näennäinen tasapaino on ainoastaan paikallista ja tasapainotilojen tarkastelu mahdollistuu ainoastaan poissulkemisen kautta. Foucault’n analyysit elävät siis aina todellisten ilmiöiden ja tutkijan kysymyksenasettelujen ristipaineessa. Siten ei voida sanoa, että spesifit dispositiivit (kuten esim. seksuaalisuuden dispositiivi) olisivat vain mielikuvitusta tai täysin mielivaltaisia, vaan sedimentaation viivat muodostavat reaalisia painottumisia tai attraktoreja dispositiiviin, joita kartoittaminen pyrkii paljastamaan. Mutta nämä kasaumat tai pesäkkeet ovat aina paikallisia ja diffuuseja (ääriviivattomia), joten ensinnäkään ei ole mahdollista löytää mitään universaaleja totuuksia ja toiseksi asioiden tai tapahtumien täsmällinen rajaaminen ei ole mahdollista. Tätä ajatusta jatkaen voidaan esittää esim. objektien, subjektien, puheaktien tai käytäntöjen olevan, ei niinkään viivoja, vaan erinäisten viivaryppäiden välisiä vektoreita tai vektoreiden välisiä tensoreita. Dispositiivi rakentuu abstrakteista viivoista, jotka voidaan näkökulman tai tutkimuskysymyksen mukaan nähdä syntyvän aina ”alemman” tason viivoista, sikäli kuin ”alempi” ymmärretään etäisyytenä attraktoriin. Vaikka dispositiivi rakentuukin täysin reaalisista elementeistä ja on siten faktaa, välttämätön abstrahointi tuo mukanaan tutkijan näkökulman ja fiktion.