Henri Bergson, intuitio ja absoluuttinen tieto

Ihminen järkeistää ympäröivää maailmaa fysiologisten, sosiaalisten yms. tarpeidensa ohjaamana. Hankittu tai saavutettu tieto ei ikinä ole riippumatonta, päinvastoin, tieto on aina suhteellista, perspektiivistä riippuvaista. Tätä ihmisjärjen tuottamaa tietoa Bergson nimittää analyyttiseksi tiedoksi. Analyyttinen tieto järkeistää maailmaa tietystä perspektiivistä, syntetisoiden, käsitteellistäen ja siten yhdenmukaistaen tietoa: analyysiin perustuva tieto ei ikinä anna tiedon kohdetta sellaisenaan, vaan analyyttinen tieto on rutiinien ja tottumusten ”saastuttamaa”.

Analyysin vastakohtana Bergson pitää intuitiota, joka ei pyri jäsentämään tietoa ulkoapäin. Analyyttisen kartoittamisen sijaan intuitio pyrkii tavoittamaan kohteen sellaisenaan, absoluuttisena tietona, asian itsensä sisältä käsin. Intuitiota, absoluuttisen tiedon tavoittajana ei parane kuitenkaan sekoittaa hengelliseen interventioon, ainakaan transsendentaalissa mielessä, kyseessä on täysin konkreettinen filosofinen metodi, joka lähestyy kohdettaan kestollisena, virtuaalisena moneutena.

Deleuze käsittelee intuition metodia Bergsonismin ensimmäisessä luvussa. Käsittelyn lähtökohtana on analyyttisen tiedon dominanssi, joka on johtanut vääriin kysymyksenasetteluihin. Deleuzen esittelemät Bergsonin analyysit perustuvat kysymysten uudelleenasetteluun, jonka lähtökohtana on jako laadullisiin ja määrällisiin tendensseihin. Bergsonin analyyseissä väärät kysymyksenasettelut johtuvat juuri laadullisten ja määrällisten erojen sotkeutumisesta. Intuition ensimmäistä lakia käsitellessään Deleuze korostaa, huonosti aseteltujen ongelmien avulla, kompositionaalisuuden ymmärtämistä ja laadullisten sekä määrällisten erojen vertailukelvottomuutta.

Intuition toisessa laissa on metodin ydin. Siinä täsmällisesti määritellään polku kohti absoluuttista tietoa. Käsittely aloitetaan inhimillisen kokemuksen kahdesta toisilleen immanentista osasta, puhtaasta havainnosta sekä puhtaasta muistista. Tässä havainto-muisti -kompositiossa on Bergsonin mukaan syy inhimillisen maailmakäsityksen analyyttisyyteen, jolloin komposition purkamisesta muodostuu metodin ydin. Inhimillinen havainto on siis ajan ja tilan kooste, jossa “väärän ongelman” tavoin on sotkeutuneena tilan määrällisiä eroja ja ajan laadullisia eroja. Jotta havainto pystytään ajattelemaan "puhtaana", on siitä ensinnäkin löydettävä luontaisia artikulaatioita, lainalaisuuksia, liikkeen suuntia ja rytmejä, jotka puolestaan on palautettava kahteen "alkuperäiseen" ryhmään eli puhtaaseen havaintoon (aineellisuus kokonaisuutena) ja puhtaaseen muistiin (menneisyys kokonaisuutena). Täten on saavutettu havainnolle ominaiset spatiaaliset ja temporaaliset artikulaationsa, mutta jotta voimme ajatella havaintoamme absoluuttisena tietona, on se palautettava kokoon. Tästä havainnon jälleenkoostamisesta syntyy virtuaalinen moneus, joka ei ole yleistys tai tiivistys, vaan singulaari käsitteellistys.

Intuition kolmas laki on jo implikoituna kahdessa aikaisemmassa, kyse on keston merkityksestä. Intuitio on intellektuaalinen prosessi, joka edellyttää muistia ja siten tietenkin pohjautuu kestoon. Kahden aikaisemman lain nojalla voisimme ajatella, että tilallinen ja ajallinen moneus olisivat "tasavertaisia", tietyssä mielessä voimme ajatellakin niin, mutta intuition tavoitteen voidaan sanoa olevan asioiden laadullisten erojen, heterogeenisyyden sekä luontaisten tendenssien esilletuominen, ja siten ajatus ontologisesta erosta. Voidaankin sanoa, että tavoitellessamme absoluuttista tietoa, tietoa asian olemuksesta, sen rytmeistä, luontaisista artikulaatioista, pyrimme ymmärtämään asian ontologista eroa, eroa itsestään, emmekä sen eroa muista.