Foucault'n Dispositiivi ja Deleuzen viivat

Viivan käsite esiintyy usein Deleuzen (ja Guattarin) teksteissä. Viivan luonteesta voitaisiin ensinnäkin todeta, että se koostuu äärettömästä määrästä pisteitä sekä toiseksi, että se on mielivaltaisen muotoinen. Äärettömyys siis tekee viivan jakamisen asteisiin mahdottomaksi tai ainakin arbitraariseksi, viivalta tuntuisi puuttuvan siis ekstensiivinen hetkellisyys. Tässä siis ilmenee Deleuzen käsitys ajasta, joka ei kulje asteittain (T1, T2, T3), vaan sen kulkua kuvaa paremmin tulemisen (becoming) käsite, jota voitaisiin selvittää ajatuksella, että aika on jo lähtenyt pisteestä T1, mutta ei ikinä saavuta pistettä T2, vaikka onkin kulkemassa sitä kohti (kohti liikkuminen ei viittaa teleologiaan; keskeistä on virtaavuus ja asteittaiseksi alistamisen mahdottomuus). Viivan voidaan siis sanoa olevan ainakin temporaalinen elementti. Viivan mielivaltainen muoto puolestaan selittyy sillä, että sen laatuun (tai sen suuntaan) vaikuttaa toisten viivojen tuleminen. Keskeistä on, että Deleuze näkee ajan virtauksena ja indeterministisenä. Indeterminismin aiheuttaa tässä tapauksessa viivojen heterogeeninen vuorovaikutus, joka siis synnyttää jatkuvan emergenssin. Viiva on siis luonteeltaan intensiivinen (intensiteettimäinen) ja jatkuvasti laadullisesti muuntuva.

Ehkä keskeisempi kysymys on, että mikä tämä viiva on (kysymys mitä se edustaa voi olla harhaanjohtava, koska viivat ovat Deleuzella itsessään reaalisia). Haastatteluja -teoksessa, Deleuze (ja Guattari?) esittää viivojen olevan elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Tässä mielessä voidaan ehkä sanoa, että objektit, subjektit, teot ja lausumat eivät ole viivoja, mutta syntyvät tai mahdollistuvat viivojen pohjalta. Viiva tuntuisi siis olevan jokin metafyysinen tai abstrakti elementti, joka rakenteistaa todellisuutta. Yhtäältä edellinen tarkastelu viivan luonteesta saattaa ohjata myös vastausta tähän kysymykseen viivan olemuksesta. Viiva on siis laadullisesti intensiivinen, mikä viittaa mm. lämpötilaan, paineeseen tai vauhtiin, jolloin viiva tuntuisi implikoivan suhdetta kahden tai usean pisteen välillä. Lämpötila syntyy vasta variaation kautta, sitä ei ole olemassa samana. Tässä mielessä muutos tai intensiivisyys edellyttää eron. Viiva voi siis kuvata muutoksen suuntaa tai muutoksen potentiaalista suuntaa, siten viivaa voitaisiin nimittää vapausasteeksi (degree of freedom). 

Metallinkappaleen vapausasteiksi voitaisiin esimerkiksi nimetä tilavuus, paine, lämpötila ja olomuoto, jolloin tulee esille myös viivojen vuorovaikutus ja viivojen ominaisuus läpäistä asian itsensä lisäksi myös tämän ympäristö. Esim. ympäristön lämpötilan kasvu aiheuttaa muutoksen kappaleen tilavuudessa ja potentiaalisesti olomuodossa sekä siten myös ympäristön paineessa ja lämpötilassa. Viivat ovat siis todellisuutta rakenteistava elementti, mutta ne eivät ole primaarisia missään sellaisessa mielessä, joka uhkaisi immanenssia.

Tieto (valon ja artikuloitavuuden viivat)

”In short, the said as much as the unsaid”. Dispositiivin stratifikaation muodostaa tieto (savoir), joka puolestaan koostuu kahdesta, toisistaan laadullisesti poikkeavasta muodostelmasta:

Strata are historical formations, positivities or empiricities. As ’sedimentary beds’ they are made from things and words, from seeing and speaking, from the visible and the sayable, from bands of visibility and fields of readability, from contents and expressions. (Deleuze: Foucault)

Tämän myötä tulee viimeistään selväksi, että Foucault ei analysoi pelkästään diskursseja, vaan keskittyy yhtälailla ei-diskursiivisiin elementteihin. Yhtenä esimerkkinä tästä sekoittuneisuudesta Deleuze näkee arkeologian tuottamat arkistot audiovisuaalisina, eikä esim. pelkästään diskursiivisina. Tieto siis koostuu lausumien ja näkyvyyksien vyödykkeistä. Ehkä keskeisimmin tämä tiedon kaksipuoleisuus tulee esille Seksuaalisuuden historia ja Tarkkailla ja rangaista –teoksissa, joissa diskurssien lisäksi käsitellään huomattavissa määrin ”käsinkosketeltavia” tai näkyviä asioita, kuten vankien tai sotilaiden toimintoja ja rutiineja, arkkitehtuuria sekä seksuaalisia käytäntöjä. Dispositiivin stratum, tieto, koostuu siis yhtälailla sanotusta kuin nähdystä.

Keskeistä stratumin käsittelyssä on ymmärtää, ettei tieto ole alisteinen kielelle tai näkemiselle, eikä kumpikaan tiedon kahdesta muodostumasta (two forms of knowledge) ole redusoitavissa toiseen. Foucault antaa lausumille primaarisen roolin, koska aineisto on pääasiassa kirjallista, mutta säilyttää kuitenkin aina laadullisen eron kahden muodostuman välillä. Kahden muodostuman välillä ei ole isomorfisuutta, kausaalisuutta tai korreloivuutta, mutta ne kuitenkin toimivat toistensa kautta (niiden välillä vallitsee vastavuoroinen ennakko-oletus = reciprocal / mutual presupposition). Lausumat siis vaikuttavat näkyvyyksiin ja päinvastoin, mutta eivät suoraan, vaan tiedon kaksi muodostumaa vaikuttavat toisiinsa vallan avulla tai kautta, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Dispositiivin stratumilla tai historiallisella muodostumalla on siis kahdentunut rytmi, se toimii kahden laadullisesti erilaisen muodon ristipaineessa.

Tieto on siis dispositiivin stratum tai molaarinen kasauma, mutta tieto voidaan jakaa myös pienempiin stratumeihin, ns. tresholdeihin. Tresholdeja voivat olla mm. etiikka, taide, politiikka, vankeinhoito tai seksuaaliset käytännöt. Kaikki tieto on stratifikoitunutta eli tieto koostuu pelkästään tresholdeista, jotka ovat tosin eri vahvuisia ja/tai laajuisia. Esimerkiksi episteemi saattaa määrittää laajalti tieteentekemistä ja siitä puhumista sekä kirjoittamista, mutta toisaalta jollekin kylälle ominainen murre, vaikka määrittääkin kyläläisten tiedon alaa, ei ole episteemin laajuisesti molarisoitunutta. Episteemi ei siis kata tietoa vaan on vain sen yksi hämärärajainen osa, joka yhdistyy ja rajautuu muihin tresholdeihin. Tresholdit ovat aina sekoittuneita ja syntyneet tiedon molempien muodostumien vaikutuksessa, siten esim. lääketieteen diskurssia ei voida palauttaa pelkkään kieleen tai kielellisiin käytäntöihin, vaan sen rakentumiseen ovat vaikuttaneet yhtälailla ei-diskursiiviset elementit.

Tieto koostuu siis lausumista ja näkyvyyksistä, mutta miten nämä rakenneosat tulisi ymmärtää? Foucault’n tutkimusaineisto koostui mm. lauseista, sanoista, propositioista, kuvista, kartoista ja kuvaajista, muttei lausumista tai näkyvyyksistä. Foucault’n metodi oli siis kaivaa aineistosta lausumat ja näkyvyydet esille, pilkkomalla tai avaamalla lauseet, propositiot, laadut ja objektit jne. Kysymys on siis tarkasteltavan kohteen sijoittamisesta aikaan ja paikkaan. Kun propositioita tarkastellaan suhteessa muihin samassa paikassa ja ajassa esitettyihin propositioihin, lauseisiin yms, muodostuu niistä lausumia. Siten siis kaikki sanottu ja kirjoitettu voidaan ajatella lausumina, jos ne nähdään suhteessa muuhun sanottuun ja kirjoitettuun. Deleuze puhuukin usein käyristä (curve) lausumien ja näkyvyyksien yhteydessä. Käyrällä hän tarkoittaa, lausumien yhteydessä, partikulaarin sanan tai lauseen kytkeytymistä muihin sanoihin ja lauseisiin, jolloin siis jokainen lausuma ikään kuin sisältää myös muut lausumat. Tai oikeammin lausuman käyrä muodostuu partikulaareista voimasuhteiden pisteistä ja tässä mielessä lausuma yhdistyy tiedon Ulkopuoleen eli valtaan, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Tätä käyrän ajatusta Deleuze selventää esittämällä, että lausumat syntyvät ”kielen olemisesta” (language-being tai ’there is’ of language), joka voidaan ajatella myös kielen historiallisena a priorina. Samoin myös näkyvyydet syntyvät ”valon olemisen” pohjalta (light-being & ’there is’ of light). Lausumat ja näkyvyydet siis edellyttävät tämän ”ympäristön” sekä syntyvät sen kautta. Tieto on siis itsessään historiallista sekä koostuu osista, jotka muuntuvat omarytmisesti, mutta ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa vallan kautta.

Valta (voiman viivat)

Tieto muodosti dispositiivin stratumin, mutta syntyäkseen ja muuntuakseen stratum tarvitsee molekulaarisen elementin, dispositiivin immanenssin tason. Valta on siis tämä dispositiivia muuntava heterogeeninen elementti. Kuten aina Deleuzen ajattelussa, molaariset koosteet ovat molekulaarisuuden efektejä tai paremmin sanottuna efektejä molekulaarisuudessa. Valta koostuu voimista tai oikeammin, on voiman suhde toiseen voimaan. Keskeistä voiman käsitteessä on, että se ei toimi tai vuorovaikuta esim. tiedon muodostelmien kanssa, vaan kykenee pelkästään vaikuttamaan toiseen voimaan. Siten esim. väkivalta ei ole pelkän voiman tai vallan harjoittamista, koska väkivallan kohteet ovat tiedon alaisia elementtejä. Väkivalta ei siis ole missään mielessä vallan primaarinen elementti, vaikka saattaakin muodostaa yhden keskeisen vallan aikaansaaman lopputuotteen. Voima puolestaan on olemassa vain vaikuttaessaan toiseen voimaan; voima on olemassa vain toisen voiman kautta, jolloin ne ilmaantuvat aina vähintään pareittain, ovat suhdemaisia.

Ennen kuin tarkastelemme tarkemmin vallan luonnetta, on keskeistä kerrata Foucault’n kolme keskeistä määritelmää vallasta: 1) Valta ei ole alistavaa tai rajoittavaa (koska voima ei vaikuta tiedon muodostelmiin, vaan pelkästään toisiin voimiin, eikä siten ole sinällään läsnä ihmiselle), 2) Valtaa ei omisteta, vaan harjoitetaan, 3) Herralla on valtaa yhtälailla kuin orjalla (valta on voimien suhde ja siten ”täysin tietämätön” tiedon piirissä muodostuvista muodoista ja funktioista).

Valta siis muodostaa dispositiivin molekulaarisen, sitä mobilisoivan elementin. Täten on keskeistä, että vallan ja tiedon välillä vallitsee samankaltainen suhde, kuin tiedon kahden muodostuman välillä. Valta ja tieto ovat laadullisesti erilaisia. Kuten oli jo aikaisemmin puhetta, molaarisuudet syntyvät molekulaarisuuteen eli toisin sanoen vallan voidaan ajatella olevan primaarinen elementti, johon tieto syntyy (Valta tietenkin edellyttää tiedon tiettyä minimitasoa, ollakseen toiminnallista, mutta ilman tietoakin valta on silti olemassa virtuaalisena). Samoin voidaan sanoa, että tieto on homogenisoitua valtaa. Valta siis muodostaa ikään kuin suuren autiomaan, jossa tiedon kaksi muodostumaa ovat vain kaksi yksittäistä dyyniä. Täten siis päästään eroon tiedon aiheuttamasta dualismin ongelmasta ja saavutetaan monismi tai oikeammin pluralismi, kuten Bergsonilla ja myös Spinozalla. Lausumien käsittelyn yhteydessä oli puhetta, että ne syntyvät voimasuhteiden partikulaareista pisteistä muodostuvista käyristä. Kysymys on siis vallassa sijaitsevista elementeistä, jotka homogenisoituessaan tai aktualisoituessaan, ajattelun avulla tiedon piiriin astuessaan, muodostavat lausumia. Valta ei siis ole näkyvää, se ei ole itsessään olemassa ihmiselle, koska ihminen kykenee hahmottamaan vain tiedon alueella olevia asioita. Tästä voidaan myös johtaa, että Foucault’n tekemät valtasuhteiden kartoittamiset tai analyysit eivät kuvaa valtaa sellaisenaan, vaan tiedon kautta ja siten homogenisoituna ja abstrahoituna (tai metodologisena). Täten siis dispositiivin analysointi edellyttää vallan astumista tiedon piiriin, jolloin tarkastelunkohteesta tulee topologisessa mielessä suljettu systeemi eli analyysi, vaikka koostuisikin dynaamisista elementeistä, homogenisoi kohteensa, asettaa sen tietyn ääriviivan sisälle ja antaa sille rajoitetut liikkumismahdollisuudet.

Keskeistä siis on, että tiedon muutoksessa on kysymys vallan muutoksesta, mutta tiedon muutos aiheuttaa myös vallan muuntumista (mutta valtaa muuntaa myös moni muu asia; autiomaassa on tiedon lisäksi useita muita dyynejä), jolloin tiedon ja vallan välillä vallitsee molemminpuolinen immanenssi, vaikka valta onkin primaarinen elementti. Artikkelissaan dispositiivista, Deleuze kytkee vallan toiminnallisuuden tiedon suhteen tangentin käsitteeseen. Valta siis kytkee saumatta toisiinsa tiedon kaksi käyrää tai aluetta ja aiheuttaa niiden muutoksen, samalla itse muuntuen. Siten kysymykseksi nouseekin, mikä tämän muutoksen aiheuttaa, mikä kytkee tiedon valtaan? Tieto siis koostuu kahdesta muodostelmasta, kahdesta toisistaan formaalisesti poikkeavasta elementistä, jotka siis ovat toisilleen ulkoisia (external), mutta kummatkin elementit ovat kytköksissä valtaan, vallassa ne eivät muodosta kaksinaissuhdetta, vaan paremminkin ei-suhteen. Valta muodostaa tiedon ulkopuolen (Outside). Foucault näkee ajattelun olevan kytköksissä tähän ulkopuoleen tai ajattelu on paremminkin kytkeytymistä tähän ulkopuoleen. Ajattelu mobilisoi tiedon, kytkee sen ei-muodostuneeseen tai molekulaariseen tai molekularisoivaan valtaan. Vallan ja tiedon välillä vallitsee siis strateginen suhde, jonka mukaan ensinnäkin valta aktualisoituu tiedoksi sekä toiseksi, tämä aktualisoituminen aiheuttaa muutoksia vallassa ja siten myös aktualisoitumisen strategioissa. Ajattelu on Foucault’lle katsomista tai puhumista, mutta ajattelussa nämä tiedon kaksi molaarista elementtiä yhdistyvät tai paremminkin ajattelu tapahtuu näiden kahden muodostuman välillä. Täten siis ajattelu ei ole sisäänpäin liikkuvaa, itseensä käpertyvää kontemplaatiota, vaan nimenomaisesti mobilisoivaa tulemista. Tämä ulkopuolen kautta määrittyvä Foucault’n ajattelun käsite tuntuisi muodostavan toisen puolikkaan Deleuzen ajattelun määritelmästä, jonka perusajatuksen Jussi Parikka tiivistää seuraavasti: ”Ajattelu on jatkuvaa laskostumista ulkopuolen kanssa. […] [A]jattelu on jatkuvaa rajalla oloa, taiteilua, siksakkia, joka ei voi käpertyä itseensä. Ajattelu on aina jonkin kanssa ajattelua.”(In medias Res, 2008)

Minuus (subjektivikaation viiva)

Kuten jo Parikan summauksesta kävi selväksi, ajattelu tarvitsee ulkopuolen lisäksi myös sisäpuolen. Sisäpuoli muodostaa ajattelun toisen puolikkaan. Ajattelu on jatkuvaa rajalla oloa, ulkopuolen ja sisäpuolen välisellä rajalla sekä siten myös näkyvyyden ja artikuloitavuuden rajalla. Mihin tätä sisäpuolta tarvitaan? Vallan tai tiedon ulkopuolen tehtävä on mobilisoida tietoa ja asettaa tiedon kaksi muodostumaa vuorovaikutukseen, tämän takia ulkopuoli on ns. tuhon elementti ja tämä on sen ainoa olemus. Se molekularisoi, destratifioi tiedon. Ulkopuoli on kaaos, joka estää teleologioita, universaaleja ja konstantteja. Siten, jos ulkopuoli olisi ajattelun ainoa liikkeen suunta, tieto molarisoituisi pelkäksi kaaokseksi, siksi tarvitaan stratifikaation tai oikeammin restratifikaation elementti, sisäpuoli. Tämä sisäpuoli on Minuus, Identiteetti, Subjekti yms.

Otetaanpa hieman takapakkia, jotta voimme määritellä täsmällisesti minuuden ja sen paikan. Tiedon kaksi reaalisesti toisistaan erillistä poolia, näkyvyydet ja lausuttavuudet, muodostavat kaiken sen, mitä ihmisen ajattelussa on, ne muodostavat maailman. Mutta nämä muodostumat ovat itsessään molaarisia kasaumia, itsessään kykenemättömiä muutokseen ja toisistaan täysin irrallisia. Tiedon ulkopuoli eli valta eli voimasuhteet asettavat nämä muodostumat suhteeseen tai paremminkin ei-suhteeseen, ei-paikassa, koska vallalta puuttuu tiedolle ominainen molaarisuus eli muodot ja funktiot. Olemme siis saaneet määriteltyä ajattelun kaksi ensimmäistä elementtiä tai ulottuvuutta: tieto-olemisen (knowledge-Being) ja valta-olemisen (power-Being). Samoin kuin tiedon kaksi muodostumaa sekä tieto ja valta ovat toisistaan laadullisesti poikkeavia, myös ajattelun kolmas ulottuvuus Minuus (Self, Memory) ei redusoidu tietoon tai valtaan, vaikka syntyykin näiden kautta. Mistä minuudessa siis on kysymys? Minuus on ulkopuolen laskostuma, ulkopuolen kahdentumaksi syntynyt sisäpuoli, joka vaikka onkin ulkopuolen kahdentuma, ei ole samankaltainen ulkopuolen kanssa. Laadullinen ero syntyy, koska ulkopuoli on laskostunut minuuteen, mutta minuus ei ole pelkkä ulkopuolen laskostuma. Minuus on tiedon ja tiedon ulkopuolen laskostuma. Se on siis tiedon ja vallan tulos, tieto-valta.

Deleuze usein korostaa, että sisäpuolessa on kysymys itse itseensä vaikuttamisesta (affect on self by self). Tämä selittää keskeisimmän piirteen, minkä sisäpuoli tuo ajatteluun (ajattelun toinen puolikas). Minuus siis syntyy sisäpuolen (tieto-vallan) kytkeytymisestä tiedon ulkopuoleen, valtaan.Tämä miltei kantilainen ajatus korostaa itsen tai laskostuman merkitystä ajattelussa, ajattelu vaikka tapahtuukin loputtoman muodottomassa ulkopuolessa tulee mahdolliseksi sisäpuolen sakkaumassa ja sen kautta. Kysymys on siis yksinkertaisesti siitä, että sisäpuoli vaikuttaa siihen, miten se vaikuttuu, kun se kytkeytyy ulkopuoleen.

Foucault’n dispositiivin käsitteen tarkoitus on siis kartoittaa ihmisen ajattelua. Se oli Foucault’n metodi ajattelun historian (intellectual history) ja sosiaalihistorian (social history) analyyseissä. Dispositiivi siis kartoittaa ihmistä tai ihmisen ajattelua täsmällisesti kolmesta, joskin toisiinsa kytköksissä olevasta suunnasta: tiedon, vallan ja minuuden kautta. Deleuzen diagrammaattinen käsitys dispositiivista: