Viivan
käsite esiintyy usein Deleuzen (ja Guattarin) teksteissä. Viivan
luonteesta voitaisiin ensinnäkin todeta, että se koostuu
äärettömästä määrästä pisteitä sekä toiseksi, että se on
mielivaltaisen muotoinen. Äärettömyys siis tekee viivan jakamisen
asteisiin mahdottomaksi tai ainakin arbitraariseksi, viivalta
tuntuisi puuttuvan siis ekstensiivinen hetkellisyys. Tässä siis
ilmenee Deleuzen käsitys ajasta, joka ei kulje asteittain (T1, T2,
T3), vaan sen kulkua kuvaa paremmin tulemisen
(becoming) käsite,
jota voitaisiin selvittää ajatuksella, että aika on jo lähtenyt
pisteestä T1, mutta ei ikinä saavuta pistettä T2, vaikka onkin
kulkemassa sitä kohti (kohti liikkuminen ei viittaa teleologiaan;
keskeistä on virtaavuus ja asteittaiseksi alistamisen mahdottomuus).
Viivan voidaan siis sanoa olevan ainakin temporaalinen elementti.
Viivan mielivaltainen muoto puolestaan selittyy sillä, että sen
laatuun (tai sen suuntaan) vaikuttaa toisten viivojen tuleminen.
Keskeistä on, että Deleuze näkee ajan virtauksena ja
indeterministisenä. Indeterminismin aiheuttaa tässä tapauksessa
viivojen heterogeeninen vuorovaikutus, joka siis synnyttää jatkuvan
emergenssin. Viiva on siis luonteeltaan intensiivinen
(intensiteettimäinen) ja jatkuvasti laadullisesti muuntuva.
Ehkä
keskeisempi kysymys on, että mikä tämä viiva on (kysymys mitä se
edustaa voi olla harhaanjohtava, koska viivat ovat Deleuzella
itsessään reaalisia). Haastatteluja -teoksessa, Deleuze (ja
Guattari?) esittää viivojen olevan elementtejä, jotka
konstituoivat asioita ja tapahtumia. Tässä mielessä voidaan ehkä
sanoa, että objektit, subjektit, teot ja lausumat eivät ole
viivoja, mutta syntyvät tai mahdollistuvat viivojen pohjalta. Viiva
tuntuisi siis olevan jokin metafyysinen tai abstrakti elementti, joka
rakenteistaa todellisuutta. Yhtäältä edellinen tarkastelu viivan
luonteesta saattaa ohjata myös vastausta tähän kysymykseen viivan
olemuksesta. Viiva on siis laadullisesti intensiivinen, mikä viittaa
mm. lämpötilaan, paineeseen tai vauhtiin, jolloin viiva tuntuisi
implikoivan suhdetta kahden tai usean pisteen välillä.
Lämpötila
syntyy vasta variaation kautta, sitä ei ole olemassa samana.
Tässä mielessä muutos tai intensiivisyys edellyttää eron. Viiva
voi siis kuvata muutoksen suuntaa tai muutoksen potentiaalista
suuntaa, siten viivaa voitaisiin nimittää vapausasteeksi
(degree of freedom).
Metallinkappaleen vapausasteiksi voitaisiin
esimerkiksi nimetä tilavuus, paine, lämpötila ja olomuoto, jolloin
tulee esille myös viivojen vuorovaikutus ja viivojen ominaisuus
läpäistä asian itsensä lisäksi myös tämän ympäristö. Esim.
ympäristön lämpötilan kasvu aiheuttaa muutoksen kappaleen
tilavuudessa ja potentiaalisesti olomuodossa sekä siten myös
ympäristön paineessa ja lämpötilassa. Viivat ovat siis
todellisuutta rakenteistava elementti, mutta ne eivät ole
primaarisia missään sellaisessa mielessä, joka uhkaisi
immanenssia.
Tieto
(valon ja artikuloitavuuden viivat)
”In
short, the said as much as the unsaid”. Dispositiivin
stratifikaation muodostaa tieto
(savoir),
joka puolestaan koostuu kahdesta, toisistaan laadullisesti
poikkeavasta muodostelmasta:
Strata
are historical formations, positivities or empiricities. As
’sedimentary beds’ they are made from things and words, from
seeing and speaking, from the visible and the sayable, from bands of
visibility and fields of readability, from contents and expressions.
(Deleuze: Foucault)
Tämän
myötä tulee viimeistään selväksi, että Foucault ei analysoi
pelkästään diskursseja, vaan keskittyy yhtälailla
ei-diskursiivisiin elementteihin. Yhtenä esimerkkinä tästä
sekoittuneisuudesta Deleuze näkee arkeologian tuottamat arkistot
audiovisuaalisina, eikä esim. pelkästään diskursiivisina. Tieto
siis koostuu lausumien ja näkyvyyksien vyödykkeistä. Ehkä
keskeisimmin tämä tiedon
kaksipuoleisuus tulee esille Seksuaalisuuden
historia
ja Tarkkailla
ja rangaista –teoksissa,
joissa diskurssien lisäksi käsitellään huomattavissa määrin
”käsinkosketeltavia” tai näkyviä
asioita, kuten vankien tai sotilaiden toimintoja ja rutiineja,
arkkitehtuuria sekä seksuaalisia käytäntöjä. Dispositiivin
stratum, tieto,
koostuu siis yhtälailla sanotusta kuin nähdystä.
Keskeistä
stratumin käsittelyssä on ymmärtää, ettei tieto
ole alisteinen kielelle tai näkemiselle, eikä kumpikaan tiedon
kahdesta muodostumasta (two forms of knowledge) ole redusoitavissa
toiseen. Foucault antaa lausumille primaarisen roolin, koska aineisto
on pääasiassa kirjallista, mutta säilyttää kuitenkin aina
laadullisen eron kahden muodostuman välillä. Kahden muodostuman
välillä ei ole isomorfisuutta, kausaalisuutta tai korreloivuutta,
mutta ne kuitenkin toimivat toistensa kautta (niiden välillä
vallitsee vastavuoroinen ennakko-oletus = reciprocal
/ mutual presupposition).
Lausumat siis vaikuttavat näkyvyyksiin ja päinvastoin, mutta eivät
suoraan, vaan tiedon
kaksi muodostumaa vaikuttavat toisiinsa vallan
avulla
tai kautta, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Dispositiivin
stratumilla tai historiallisella muodostumalla on siis kahdentunut
rytmi, se toimii kahden laadullisesti erilaisen muodon
ristipaineessa.
Tieto
on
siis dispositiivin stratum tai molaarinen kasauma, mutta tieto
voidaan jakaa myös pienempiin stratumeihin, ns. tresholdeihin.
Tresholdeja voivat olla mm. etiikka, taide, politiikka, vankeinhoito
tai seksuaaliset käytännöt. Kaikki tieto
on stratifikoitunutta eli tieto
koostuu
pelkästään tresholdeista, jotka ovat tosin eri vahvuisia ja/tai
laajuisia. Esimerkiksi episteemi saattaa määrittää laajalti
tieteentekemistä ja siitä puhumista sekä kirjoittamista, mutta
toisaalta jollekin kylälle ominainen murre, vaikka määrittääkin
kyläläisten tiedon
alaa, ei ole episteemin laajuisesti molarisoitunutta. Episteemi ei
siis kata tietoa
vaan on vain sen yksi hämärärajainen osa, joka yhdistyy ja
rajautuu muihin tresholdeihin. Tresholdit ovat aina sekoittuneita ja
syntyneet tiedon
molempien muodostumien vaikutuksessa, siten esim. lääketieteen
diskurssia ei voida palauttaa pelkkään kieleen tai kielellisiin
käytäntöihin, vaan sen rakentumiseen ovat vaikuttaneet yhtälailla
ei-diskursiiviset elementit.
Tieto
koostuu siis lausumista ja näkyvyyksistä, mutta miten nämä
rakenneosat tulisi ymmärtää? Foucault’n tutkimusaineisto koostui
mm. lauseista, sanoista, propositioista, kuvista, kartoista ja
kuvaajista, muttei lausumista tai näkyvyyksistä. Foucault’n
metodi oli siis kaivaa aineistosta lausumat ja näkyvyydet esille,
pilkkomalla tai avaamalla lauseet, propositiot, laadut ja objektit
jne. Kysymys on siis tarkasteltavan kohteen sijoittamisesta aikaan ja
paikkaan. Kun propositioita tarkastellaan suhteessa muihin samassa
paikassa ja ajassa esitettyihin propositioihin, lauseisiin yms,
muodostuu niistä lausumia. Siten siis kaikki sanottu ja kirjoitettu
voidaan ajatella lausumina, jos ne nähdään suhteessa muuhun
sanottuun ja kirjoitettuun. Deleuze puhuukin usein käyristä (curve)
lausumien ja näkyvyyksien yhteydessä. Käyrällä hän tarkoittaa,
lausumien yhteydessä, partikulaarin sanan tai lauseen kytkeytymistä
muihin sanoihin ja lauseisiin, jolloin siis jokainen lausuma ikään
kuin sisältää myös muut lausumat. Tai oikeammin lausuman käyrä
muodostuu partikulaareista voimasuhteiden pisteistä ja tässä
mielessä lausuma yhdistyy tiedon
Ulkopuoleen eli
valtaan,
mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Tätä käyrän ajatusta
Deleuze selventää esittämällä, että lausumat syntyvät ”kielen
olemisesta” (language-being
tai ’there
is’ of language),
joka voidaan ajatella myös kielen historiallisena a
priorina.
Samoin myös näkyvyydet syntyvät ”valon olemisen” pohjalta
(light-being
& ’there
is’ of light).
Lausumat ja näkyvyydet siis edellyttävät tämän ”ympäristön”
sekä syntyvät sen kautta. Tieto
on siis itsessään historiallista sekä koostuu osista, jotka
muuntuvat omarytmisesti, mutta ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa
vallan
kautta.
Valta
(voiman viivat)
Tieto
muodosti dispositiivin stratumin, mutta syntyäkseen ja muuntuakseen
stratum tarvitsee molekulaarisen elementin, dispositiivin immanenssin
tason. Valta
on siis tämä dispositiivia muuntava heterogeeninen elementti. Kuten
aina Deleuzen ajattelussa, molaariset koosteet ovat molekulaarisuuden
efektejä tai paremmin sanottuna efektejä molekulaarisuudessa. Valta
koostuu
voimista
tai oikeammin, on voiman
suhde
toiseen voimaan.
Keskeistä voiman
käsitteessä
on, että se ei toimi tai vuorovaikuta esim. tiedon
muodostelmien
kanssa, vaan kykenee pelkästään vaikuttamaan toiseen voimaan.
Siten
esim. väkivalta ei ole pelkän voiman
tai
vallan
harjoittamista, koska väkivallan kohteet ovat tiedon
alaisia elementtejä. Väkivalta ei siis ole missään mielessä
vallan
primaarinen elementti, vaikka saattaakin muodostaa yhden keskeisen
vallan
aikaansaaman
lopputuotteen.
Voima puolestaan
on olemassa vain vaikuttaessaan toiseen voimaan;
voima
on
olemassa vain toisen voiman
kautta,
jolloin ne ilmaantuvat aina vähintään pareittain, ovat
suhdemaisia.
Ennen
kuin tarkastelemme tarkemmin vallan
luonnetta,
on keskeistä kerrata Foucault’n kolme keskeistä määritelmää
vallasta:
1) Valta
ei
ole alistavaa tai rajoittavaa (koska voima
ei vaikuta tiedon
muodostelmiin, vaan pelkästään toisiin voimiin,
eikä siten ole sinällään läsnä ihmiselle), 2) Valtaa
ei
omisteta, vaan harjoitetaan, 3) Herralla on valtaa
yhtälailla
kuin orjalla (valta
on voimien
suhde ja siten ”täysin tietämätön” tiedon
piirissä muodostuvista muodoista ja funktioista).
Valta
siis
muodostaa dispositiivin molekulaarisen, sitä mobilisoivan elementin.
Täten on keskeistä, että vallan
ja tiedon
välillä vallitsee samankaltainen suhde, kuin tiedon
kahden muodostuman välillä. Valta
ja tieto
ovat
laadullisesti erilaisia. Kuten oli jo aikaisemmin puhetta,
molaarisuudet syntyvät molekulaarisuuteen eli toisin sanoen vallan
voidaan ajatella olevan primaarinen elementti, johon tieto
syntyy (Valta
tietenkin
edellyttää tiedon
tiettyä
minimitasoa, ollakseen toiminnallista, mutta ilman tietoakin
valta
on
silti olemassa virtuaalisena).
Samoin voidaan sanoa, että tieto
on
homogenisoitua valtaa.
Valta siis
muodostaa ikään kuin suuren autiomaan, jossa tiedon
kaksi muodostumaa ovat vain kaksi yksittäistä dyyniä. Täten siis
päästään eroon tiedon
aiheuttamasta dualismin ongelmasta ja saavutetaan monismi tai
oikeammin pluralismi, kuten Bergsonilla ja myös Spinozalla.
Lausumien käsittelyn yhteydessä oli puhetta, että ne syntyvät
voimasuhteiden
partikulaareista
pisteistä muodostuvista käyristä. Kysymys on siis vallassa
sijaitsevista
elementeistä, jotka homogenisoituessaan tai aktualisoituessaan,
ajattelun avulla tiedon
piiriin
astuessaan, muodostavat lausumia. Valta
ei
siis ole näkyvää, se ei ole itsessään olemassa ihmiselle, koska
ihminen kykenee hahmottamaan vain tiedon
alueella olevia asioita. Tästä voidaan myös johtaa, että
Foucault’n tekemät valtasuhteiden
kartoittamiset tai analyysit eivät kuvaa valtaa
sellaisenaan, vaan tiedon
kautta ja siten homogenisoituna ja abstrahoituna (tai
metodologisena). Täten siis dispositiivin analysointi edellyttää
vallan
astumista tiedon
piiriin, jolloin tarkastelunkohteesta tulee topologisessa mielessä
suljettu systeemi eli analyysi, vaikka koostuisikin dynaamisista
elementeistä, homogenisoi kohteensa, asettaa sen tietyn ääriviivan
sisälle ja antaa sille rajoitetut liikkumismahdollisuudet.
Keskeistä
siis on, että tiedon
muutoksessa on kysymys vallan
muutoksesta, mutta tiedon
muutos aiheuttaa myös vallan
muuntumista (mutta valtaa
muuntaa
myös moni muu asia; autiomaassa on
tiedon
lisäksi useita muita dyynejä), jolloin tiedon
ja
vallan
välillä
vallitsee molemminpuolinen immanenssi, vaikka valta
onkin
primaarinen elementti. Artikkelissaan dispositiivista, Deleuze kytkee
vallan
toiminnallisuuden tiedon
suhteen tangentin
käsitteeseen.
Valta
siis kytkee saumatta toisiinsa tiedon
kaksi käyrää tai aluetta ja aiheuttaa niiden muutoksen, samalla
itse muuntuen. Siten kysymykseksi nouseekin, mikä tämän muutoksen
aiheuttaa, mikä kytkee tiedon
valtaan?
Tieto
siis koostuu kahdesta muodostelmasta, kahdesta toisistaan
formaalisesti poikkeavasta elementistä, jotka siis ovat toisilleen
ulkoisia
(external),
mutta kummatkin elementit ovat kytköksissä valtaan,
vallassa ne
eivät muodosta kaksinaissuhdetta, vaan paremminkin ei-suhteen.
Valta
muodostaa
tiedon
ulkopuolen (Outside). Foucault näkee ajattelun olevan kytköksissä tähän
ulkopuoleen
tai ajattelu on paremminkin kytkeytymistä tähän ulkopuoleen.
Ajattelu
mobilisoi tiedon,
kytkee sen ei-muodostuneeseen tai molekulaariseen tai
molekularisoivaan valtaan.
Vallan
ja tiedon
välillä
vallitsee siis strateginen
suhde,
jonka mukaan ensinnäkin valta
aktualisoituu
tiedoksi
sekä toiseksi, tämä aktualisoituminen aiheuttaa muutoksia vallassa
ja siten myös aktualisoitumisen strategioissa.
Ajattelu
on Foucault’lle katsomista tai puhumista, mutta ajattelussa nämä
tiedon
kaksi
molaarista elementtiä yhdistyvät tai paremminkin ajattelu tapahtuu
näiden kahden muodostuman välillä. Täten siis ajattelu ei ole
sisäänpäin liikkuvaa, itseensä käpertyvää kontemplaatiota,
vaan nimenomaisesti mobilisoivaa tulemista.
Tämä
ulkopuolen
kautta
määrittyvä Foucault’n ajattelun käsite tuntuisi muodostavan
toisen puolikkaan Deleuzen ajattelun määritelmästä, jonka
perusajatuksen Jussi
Parikka
tiivistää seuraavasti: ”Ajattelu on jatkuvaa laskostumista
ulkopuolen kanssa. […] [A]jattelu on jatkuvaa rajalla oloa,
taiteilua, siksakkia, joka ei voi käpertyä itseensä. Ajattelu on
aina jonkin kanssa
ajattelua.”(In
medias Res, 2008)
Minuus
(subjektivikaation viiva)
Kuten
jo Parikan summauksesta kävi selväksi, ajattelu tarvitsee
ulkopuolen
lisäksi myös sisäpuolen.
Sisäpuoli
muodostaa ajattelun toisen puolikkaan. Ajattelu on jatkuvaa rajalla
oloa, ulkopuolen
ja sisäpuolen
välisellä rajalla sekä siten myös näkyvyyden ja
artikuloitavuuden rajalla. Mihin tätä sisäpuolta
tarvitaan?
Vallan tai tiedon
ulkopuolen
tehtävä on mobilisoida tietoa
ja asettaa tiedon
kaksi muodostumaa vuorovaikutukseen, tämän takia ulkopuoli
on ns. tuhon elementti ja tämä on sen ainoa olemus. Se
molekularisoi, destratifioi tiedon.
Ulkopuoli
on kaaos,
joka estää teleologioita, universaaleja ja konstantteja. Siten, jos
ulkopuoli
olisi ajattelun ainoa liikkeen suunta, tieto
molarisoituisi pelkäksi kaaokseksi, siksi tarvitaan stratifikaation
tai oikeammin restratifikaation elementti, sisäpuoli.
Tämä sisäpuoli
on Minuus, Identiteetti, Subjekti yms.
Otetaanpa
hieman takapakkia,
jotta voimme määritellä täsmällisesti minuuden
ja sen paikan. Tiedon
kaksi reaalisesti toisistaan erillistä poolia, näkyvyydet ja
lausuttavuudet, muodostavat kaiken sen, mitä ihmisen ajattelussa on,
ne muodostavat maailman. Mutta nämä muodostumat ovat itsessään
molaarisia kasaumia, itsessään kykenemättömiä muutokseen ja
toisistaan täysin irrallisia. Tiedon
ulkopuoli eli
valta
eli voimasuhteet
asettavat nämä muodostumat suhteeseen tai paremminkin
ei-suhteeseen, ei-paikassa, koska vallalta
puuttuu tiedolle
ominainen molaarisuus eli muodot ja funktiot. Olemme siis saaneet
määriteltyä ajattelun kaksi ensimmäistä elementtiä tai
ulottuvuutta: tieto-olemisen
(knowledge-Being) ja valta-olemisen
(power-Being).
Samoin kuin tiedon
kaksi muodostumaa sekä tieto
ja valta
ovat toisistaan laadullisesti poikkeavia, myös ajattelun kolmas
ulottuvuus Minuus
(Self, Memory) ei redusoidu tietoon
tai valtaan,
vaikka syntyykin näiden kautta. Mistä minuudessa
siis on kysymys? Minuus on ulkopuolen
laskostuma, ulkopuolen
kahdentumaksi syntynyt sisäpuoli,
joka vaikka onkin ulkopuolen
kahdentuma, ei ole samankaltainen ulkopuolen
kanssa. Laadullinen ero syntyy, koska ulkopuoli
on
laskostunut minuuteen,
mutta minuus
ei
ole pelkkä ulkopuolen
laskostuma.
Minuus
on
tiedon
ja
tiedon
ulkopuolen
laskostuma. Se on siis tiedon
ja
vallan
tulos,
tieto-valta.
Deleuze
usein korostaa, että sisäpuolessa
on kysymys itse itseensä vaikuttamisesta (affect on self by self).
Tämä selittää keskeisimmän piirteen, minkä sisäpuoli
tuo ajatteluun (ajattelun toinen puolikas). Minuus
siis syntyy sisäpuolen
(tieto-vallan)
kytkeytymisestä tiedon
ulkopuoleen,
valtaan.Tämä
miltei kantilainen ajatus korostaa itsen tai laskostuman merkitystä
ajattelussa, ajattelu vaikka tapahtuukin loputtoman muodottomassa
ulkopuolessa
tulee mahdolliseksi sisäpuolen
sakkaumassa ja sen kautta. Kysymys on siis yksinkertaisesti siitä,
että sisäpuoli
vaikuttaa siihen, miten se vaikuttuu, kun se kytkeytyy ulkopuoleen.
Foucault’n
dispositiivin käsitteen tarkoitus on siis kartoittaa ihmisen
ajattelua. Se oli Foucault’n metodi ajattelun historian
(intellectual history) ja sosiaalihistorian (social history)
analyyseissä. Dispositiivi siis kartoittaa ihmistä tai ihmisen
ajattelua täsmällisesti kolmesta, joskin toisiinsa kytköksissä
olevasta suunnasta: tiedon,
vallan
ja minuuden
kautta. Deleuzen diagrammaattinen käsitys dispositiivista: