Foucault'n Dispositiivi ja Deleuzen viivat

Viivan käsite esiintyy usein Deleuzen (ja Guattarin) teksteissä. Viivan luonteesta voitaisiin ensinnäkin todeta, että se koostuu äärettömästä määrästä pisteitä sekä toiseksi, että se on mielivaltaisen muotoinen. Äärettömyys siis tekee viivan jakamisen asteisiin mahdottomaksi tai ainakin arbitraariseksi, viivalta tuntuisi puuttuvan siis ekstensiivinen hetkellisyys. Tässä siis ilmenee Deleuzen käsitys ajasta, joka ei kulje asteittain (T1, T2, T3), vaan sen kulkua kuvaa paremmin tulemisen (becoming) käsite, jota voitaisiin selvittää ajatuksella, että aika on jo lähtenyt pisteestä T1, mutta ei ikinä saavuta pistettä T2, vaikka onkin kulkemassa sitä kohti (kohti liikkuminen ei viittaa teleologiaan; keskeistä on virtaavuus ja asteittaiseksi alistamisen mahdottomuus). Viivan voidaan siis sanoa olevan ainakin temporaalinen elementti. Viivan mielivaltainen muoto puolestaan selittyy sillä, että sen laatuun (tai sen suuntaan) vaikuttaa toisten viivojen tuleminen. Keskeistä on, että Deleuze näkee ajan virtauksena ja indeterministisenä. Indeterminismin aiheuttaa tässä tapauksessa viivojen heterogeeninen vuorovaikutus, joka siis synnyttää jatkuvan emergenssin. Viiva on siis luonteeltaan intensiivinen (intensiteettimäinen) ja jatkuvasti laadullisesti muuntuva.

Ehkä keskeisempi kysymys on, että mikä tämä viiva on (kysymys mitä se edustaa voi olla harhaanjohtava, koska viivat ovat Deleuzella itsessään reaalisia). Haastatteluja -teoksessa, Deleuze (ja Guattari?) esittää viivojen olevan elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Tässä mielessä voidaan ehkä sanoa, että objektit, subjektit, teot ja lausumat eivät ole viivoja, mutta syntyvät tai mahdollistuvat viivojen pohjalta. Viiva tuntuisi siis olevan jokin metafyysinen tai abstrakti elementti, joka rakenteistaa todellisuutta. Yhtäältä edellinen tarkastelu viivan luonteesta saattaa ohjata myös vastausta tähän kysymykseen viivan olemuksesta. Viiva on siis laadullisesti intensiivinen, mikä viittaa mm. lämpötilaan, paineeseen tai vauhtiin, jolloin viiva tuntuisi implikoivan suhdetta kahden tai usean pisteen välillä. Lämpötila syntyy vasta variaation kautta, sitä ei ole olemassa samana. Tässä mielessä muutos tai intensiivisyys edellyttää eron. Viiva voi siis kuvata muutoksen suuntaa tai muutoksen potentiaalista suuntaa, siten viivaa voitaisiin nimittää vapausasteeksi (degree of freedom). 

Metallinkappaleen vapausasteiksi voitaisiin esimerkiksi nimetä tilavuus, paine, lämpötila ja olomuoto, jolloin tulee esille myös viivojen vuorovaikutus ja viivojen ominaisuus läpäistä asian itsensä lisäksi myös tämän ympäristö. Esim. ympäristön lämpötilan kasvu aiheuttaa muutoksen kappaleen tilavuudessa ja potentiaalisesti olomuodossa sekä siten myös ympäristön paineessa ja lämpötilassa. Viivat ovat siis todellisuutta rakenteistava elementti, mutta ne eivät ole primaarisia missään sellaisessa mielessä, joka uhkaisi immanenssia.

Tieto (valon ja artikuloitavuuden viivat)

”In short, the said as much as the unsaid”. Dispositiivin stratifikaation muodostaa tieto (savoir), joka puolestaan koostuu kahdesta, toisistaan laadullisesti poikkeavasta muodostelmasta:

Strata are historical formations, positivities or empiricities. As ’sedimentary beds’ they are made from things and words, from seeing and speaking, from the visible and the sayable, from bands of visibility and fields of readability, from contents and expressions. (Deleuze: Foucault)

Tämän myötä tulee viimeistään selväksi, että Foucault ei analysoi pelkästään diskursseja, vaan keskittyy yhtälailla ei-diskursiivisiin elementteihin. Yhtenä esimerkkinä tästä sekoittuneisuudesta Deleuze näkee arkeologian tuottamat arkistot audiovisuaalisina, eikä esim. pelkästään diskursiivisina. Tieto siis koostuu lausumien ja näkyvyyksien vyödykkeistä. Ehkä keskeisimmin tämä tiedon kaksipuoleisuus tulee esille Seksuaalisuuden historia ja Tarkkailla ja rangaista –teoksissa, joissa diskurssien lisäksi käsitellään huomattavissa määrin ”käsinkosketeltavia” tai näkyviä asioita, kuten vankien tai sotilaiden toimintoja ja rutiineja, arkkitehtuuria sekä seksuaalisia käytäntöjä. Dispositiivin stratum, tieto, koostuu siis yhtälailla sanotusta kuin nähdystä.

Keskeistä stratumin käsittelyssä on ymmärtää, ettei tieto ole alisteinen kielelle tai näkemiselle, eikä kumpikaan tiedon kahdesta muodostumasta (two forms of knowledge) ole redusoitavissa toiseen. Foucault antaa lausumille primaarisen roolin, koska aineisto on pääasiassa kirjallista, mutta säilyttää kuitenkin aina laadullisen eron kahden muodostuman välillä. Kahden muodostuman välillä ei ole isomorfisuutta, kausaalisuutta tai korreloivuutta, mutta ne kuitenkin toimivat toistensa kautta (niiden välillä vallitsee vastavuoroinen ennakko-oletus = reciprocal / mutual presupposition). Lausumat siis vaikuttavat näkyvyyksiin ja päinvastoin, mutta eivät suoraan, vaan tiedon kaksi muodostumaa vaikuttavat toisiinsa vallan avulla tai kautta, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Dispositiivin stratumilla tai historiallisella muodostumalla on siis kahdentunut rytmi, se toimii kahden laadullisesti erilaisen muodon ristipaineessa.

Tieto on siis dispositiivin stratum tai molaarinen kasauma, mutta tieto voidaan jakaa myös pienempiin stratumeihin, ns. tresholdeihin. Tresholdeja voivat olla mm. etiikka, taide, politiikka, vankeinhoito tai seksuaaliset käytännöt. Kaikki tieto on stratifikoitunutta eli tieto koostuu pelkästään tresholdeista, jotka ovat tosin eri vahvuisia ja/tai laajuisia. Esimerkiksi episteemi saattaa määrittää laajalti tieteentekemistä ja siitä puhumista sekä kirjoittamista, mutta toisaalta jollekin kylälle ominainen murre, vaikka määrittääkin kyläläisten tiedon alaa, ei ole episteemin laajuisesti molarisoitunutta. Episteemi ei siis kata tietoa vaan on vain sen yksi hämärärajainen osa, joka yhdistyy ja rajautuu muihin tresholdeihin. Tresholdit ovat aina sekoittuneita ja syntyneet tiedon molempien muodostumien vaikutuksessa, siten esim. lääketieteen diskurssia ei voida palauttaa pelkkään kieleen tai kielellisiin käytäntöihin, vaan sen rakentumiseen ovat vaikuttaneet yhtälailla ei-diskursiiviset elementit.

Tieto koostuu siis lausumista ja näkyvyyksistä, mutta miten nämä rakenneosat tulisi ymmärtää? Foucault’n tutkimusaineisto koostui mm. lauseista, sanoista, propositioista, kuvista, kartoista ja kuvaajista, muttei lausumista tai näkyvyyksistä. Foucault’n metodi oli siis kaivaa aineistosta lausumat ja näkyvyydet esille, pilkkomalla tai avaamalla lauseet, propositiot, laadut ja objektit jne. Kysymys on siis tarkasteltavan kohteen sijoittamisesta aikaan ja paikkaan. Kun propositioita tarkastellaan suhteessa muihin samassa paikassa ja ajassa esitettyihin propositioihin, lauseisiin yms, muodostuu niistä lausumia. Siten siis kaikki sanottu ja kirjoitettu voidaan ajatella lausumina, jos ne nähdään suhteessa muuhun sanottuun ja kirjoitettuun. Deleuze puhuukin usein käyristä (curve) lausumien ja näkyvyyksien yhteydessä. Käyrällä hän tarkoittaa, lausumien yhteydessä, partikulaarin sanan tai lauseen kytkeytymistä muihin sanoihin ja lauseisiin, jolloin siis jokainen lausuma ikään kuin sisältää myös muut lausumat. Tai oikeammin lausuman käyrä muodostuu partikulaareista voimasuhteiden pisteistä ja tässä mielessä lausuma yhdistyy tiedon Ulkopuoleen eli valtaan, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Tätä käyrän ajatusta Deleuze selventää esittämällä, että lausumat syntyvät ”kielen olemisesta” (language-being tai ’there is’ of language), joka voidaan ajatella myös kielen historiallisena a priorina. Samoin myös näkyvyydet syntyvät ”valon olemisen” pohjalta (light-being & ’there is’ of light). Lausumat ja näkyvyydet siis edellyttävät tämän ”ympäristön” sekä syntyvät sen kautta. Tieto on siis itsessään historiallista sekä koostuu osista, jotka muuntuvat omarytmisesti, mutta ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa vallan kautta.

Valta (voiman viivat)

Tieto muodosti dispositiivin stratumin, mutta syntyäkseen ja muuntuakseen stratum tarvitsee molekulaarisen elementin, dispositiivin immanenssin tason. Valta on siis tämä dispositiivia muuntava heterogeeninen elementti. Kuten aina Deleuzen ajattelussa, molaariset koosteet ovat molekulaarisuuden efektejä tai paremmin sanottuna efektejä molekulaarisuudessa. Valta koostuu voimista tai oikeammin, on voiman suhde toiseen voimaan. Keskeistä voiman käsitteessä on, että se ei toimi tai vuorovaikuta esim. tiedon muodostelmien kanssa, vaan kykenee pelkästään vaikuttamaan toiseen voimaan. Siten esim. väkivalta ei ole pelkän voiman tai vallan harjoittamista, koska väkivallan kohteet ovat tiedon alaisia elementtejä. Väkivalta ei siis ole missään mielessä vallan primaarinen elementti, vaikka saattaakin muodostaa yhden keskeisen vallan aikaansaaman lopputuotteen. Voima puolestaan on olemassa vain vaikuttaessaan toiseen voimaan; voima on olemassa vain toisen voiman kautta, jolloin ne ilmaantuvat aina vähintään pareittain, ovat suhdemaisia.

Ennen kuin tarkastelemme tarkemmin vallan luonnetta, on keskeistä kerrata Foucault’n kolme keskeistä määritelmää vallasta: 1) Valta ei ole alistavaa tai rajoittavaa (koska voima ei vaikuta tiedon muodostelmiin, vaan pelkästään toisiin voimiin, eikä siten ole sinällään läsnä ihmiselle), 2) Valtaa ei omisteta, vaan harjoitetaan, 3) Herralla on valtaa yhtälailla kuin orjalla (valta on voimien suhde ja siten ”täysin tietämätön” tiedon piirissä muodostuvista muodoista ja funktioista).

Valta siis muodostaa dispositiivin molekulaarisen, sitä mobilisoivan elementin. Täten on keskeistä, että vallan ja tiedon välillä vallitsee samankaltainen suhde, kuin tiedon kahden muodostuman välillä. Valta ja tieto ovat laadullisesti erilaisia. Kuten oli jo aikaisemmin puhetta, molaarisuudet syntyvät molekulaarisuuteen eli toisin sanoen vallan voidaan ajatella olevan primaarinen elementti, johon tieto syntyy (Valta tietenkin edellyttää tiedon tiettyä minimitasoa, ollakseen toiminnallista, mutta ilman tietoakin valta on silti olemassa virtuaalisena). Samoin voidaan sanoa, että tieto on homogenisoitua valtaa. Valta siis muodostaa ikään kuin suuren autiomaan, jossa tiedon kaksi muodostumaa ovat vain kaksi yksittäistä dyyniä. Täten siis päästään eroon tiedon aiheuttamasta dualismin ongelmasta ja saavutetaan monismi tai oikeammin pluralismi, kuten Bergsonilla ja myös Spinozalla. Lausumien käsittelyn yhteydessä oli puhetta, että ne syntyvät voimasuhteiden partikulaareista pisteistä muodostuvista käyristä. Kysymys on siis vallassa sijaitsevista elementeistä, jotka homogenisoituessaan tai aktualisoituessaan, ajattelun avulla tiedon piiriin astuessaan, muodostavat lausumia. Valta ei siis ole näkyvää, se ei ole itsessään olemassa ihmiselle, koska ihminen kykenee hahmottamaan vain tiedon alueella olevia asioita. Tästä voidaan myös johtaa, että Foucault’n tekemät valtasuhteiden kartoittamiset tai analyysit eivät kuvaa valtaa sellaisenaan, vaan tiedon kautta ja siten homogenisoituna ja abstrahoituna (tai metodologisena). Täten siis dispositiivin analysointi edellyttää vallan astumista tiedon piiriin, jolloin tarkastelunkohteesta tulee topologisessa mielessä suljettu systeemi eli analyysi, vaikka koostuisikin dynaamisista elementeistä, homogenisoi kohteensa, asettaa sen tietyn ääriviivan sisälle ja antaa sille rajoitetut liikkumismahdollisuudet.

Keskeistä siis on, että tiedon muutoksessa on kysymys vallan muutoksesta, mutta tiedon muutos aiheuttaa myös vallan muuntumista (mutta valtaa muuntaa myös moni muu asia; autiomaassa on tiedon lisäksi useita muita dyynejä), jolloin tiedon ja vallan välillä vallitsee molemminpuolinen immanenssi, vaikka valta onkin primaarinen elementti. Artikkelissaan dispositiivista, Deleuze kytkee vallan toiminnallisuuden tiedon suhteen tangentin käsitteeseen. Valta siis kytkee saumatta toisiinsa tiedon kaksi käyrää tai aluetta ja aiheuttaa niiden muutoksen, samalla itse muuntuen. Siten kysymykseksi nouseekin, mikä tämän muutoksen aiheuttaa, mikä kytkee tiedon valtaan? Tieto siis koostuu kahdesta muodostelmasta, kahdesta toisistaan formaalisesti poikkeavasta elementistä, jotka siis ovat toisilleen ulkoisia (external), mutta kummatkin elementit ovat kytköksissä valtaan, vallassa ne eivät muodosta kaksinaissuhdetta, vaan paremminkin ei-suhteen. Valta muodostaa tiedon ulkopuolen (Outside). Foucault näkee ajattelun olevan kytköksissä tähän ulkopuoleen tai ajattelu on paremminkin kytkeytymistä tähän ulkopuoleen. Ajattelu mobilisoi tiedon, kytkee sen ei-muodostuneeseen tai molekulaariseen tai molekularisoivaan valtaan. Vallan ja tiedon välillä vallitsee siis strateginen suhde, jonka mukaan ensinnäkin valta aktualisoituu tiedoksi sekä toiseksi, tämä aktualisoituminen aiheuttaa muutoksia vallassa ja siten myös aktualisoitumisen strategioissa. Ajattelu on Foucault’lle katsomista tai puhumista, mutta ajattelussa nämä tiedon kaksi molaarista elementtiä yhdistyvät tai paremminkin ajattelu tapahtuu näiden kahden muodostuman välillä. Täten siis ajattelu ei ole sisäänpäin liikkuvaa, itseensä käpertyvää kontemplaatiota, vaan nimenomaisesti mobilisoivaa tulemista. Tämä ulkopuolen kautta määrittyvä Foucault’n ajattelun käsite tuntuisi muodostavan toisen puolikkaan Deleuzen ajattelun määritelmästä, jonka perusajatuksen Jussi Parikka tiivistää seuraavasti: ”Ajattelu on jatkuvaa laskostumista ulkopuolen kanssa. […] [A]jattelu on jatkuvaa rajalla oloa, taiteilua, siksakkia, joka ei voi käpertyä itseensä. Ajattelu on aina jonkin kanssa ajattelua.”(In medias Res, 2008)

Minuus (subjektivikaation viiva)

Kuten jo Parikan summauksesta kävi selväksi, ajattelu tarvitsee ulkopuolen lisäksi myös sisäpuolen. Sisäpuoli muodostaa ajattelun toisen puolikkaan. Ajattelu on jatkuvaa rajalla oloa, ulkopuolen ja sisäpuolen välisellä rajalla sekä siten myös näkyvyyden ja artikuloitavuuden rajalla. Mihin tätä sisäpuolta tarvitaan? Vallan tai tiedon ulkopuolen tehtävä on mobilisoida tietoa ja asettaa tiedon kaksi muodostumaa vuorovaikutukseen, tämän takia ulkopuoli on ns. tuhon elementti ja tämä on sen ainoa olemus. Se molekularisoi, destratifioi tiedon. Ulkopuoli on kaaos, joka estää teleologioita, universaaleja ja konstantteja. Siten, jos ulkopuoli olisi ajattelun ainoa liikkeen suunta, tieto molarisoituisi pelkäksi kaaokseksi, siksi tarvitaan stratifikaation tai oikeammin restratifikaation elementti, sisäpuoli. Tämä sisäpuoli on Minuus, Identiteetti, Subjekti yms.

Otetaanpa hieman takapakkia, jotta voimme määritellä täsmällisesti minuuden ja sen paikan. Tiedon kaksi reaalisesti toisistaan erillistä poolia, näkyvyydet ja lausuttavuudet, muodostavat kaiken sen, mitä ihmisen ajattelussa on, ne muodostavat maailman. Mutta nämä muodostumat ovat itsessään molaarisia kasaumia, itsessään kykenemättömiä muutokseen ja toisistaan täysin irrallisia. Tiedon ulkopuoli eli valta eli voimasuhteet asettavat nämä muodostumat suhteeseen tai paremminkin ei-suhteeseen, ei-paikassa, koska vallalta puuttuu tiedolle ominainen molaarisuus eli muodot ja funktiot. Olemme siis saaneet määriteltyä ajattelun kaksi ensimmäistä elementtiä tai ulottuvuutta: tieto-olemisen (knowledge-Being) ja valta-olemisen (power-Being). Samoin kuin tiedon kaksi muodostumaa sekä tieto ja valta ovat toisistaan laadullisesti poikkeavia, myös ajattelun kolmas ulottuvuus Minuus (Self, Memory) ei redusoidu tietoon tai valtaan, vaikka syntyykin näiden kautta. Mistä minuudessa siis on kysymys? Minuus on ulkopuolen laskostuma, ulkopuolen kahdentumaksi syntynyt sisäpuoli, joka vaikka onkin ulkopuolen kahdentuma, ei ole samankaltainen ulkopuolen kanssa. Laadullinen ero syntyy, koska ulkopuoli on laskostunut minuuteen, mutta minuus ei ole pelkkä ulkopuolen laskostuma. Minuus on tiedon ja tiedon ulkopuolen laskostuma. Se on siis tiedon ja vallan tulos, tieto-valta.

Deleuze usein korostaa, että sisäpuolessa on kysymys itse itseensä vaikuttamisesta (affect on self by self). Tämä selittää keskeisimmän piirteen, minkä sisäpuoli tuo ajatteluun (ajattelun toinen puolikas). Minuus siis syntyy sisäpuolen (tieto-vallan) kytkeytymisestä tiedon ulkopuoleen, valtaan.Tämä miltei kantilainen ajatus korostaa itsen tai laskostuman merkitystä ajattelussa, ajattelu vaikka tapahtuukin loputtoman muodottomassa ulkopuolessa tulee mahdolliseksi sisäpuolen sakkaumassa ja sen kautta. Kysymys on siis yksinkertaisesti siitä, että sisäpuoli vaikuttaa siihen, miten se vaikuttuu, kun se kytkeytyy ulkopuoleen.

Foucault’n dispositiivin käsitteen tarkoitus on siis kartoittaa ihmisen ajattelua. Se oli Foucault’n metodi ajattelun historian (intellectual history) ja sosiaalihistorian (social history) analyyseissä. Dispositiivi siis kartoittaa ihmistä tai ihmisen ajattelua täsmällisesti kolmesta, joskin toisiinsa kytköksissä olevasta suunnasta: tiedon, vallan ja minuuden kautta. Deleuzen diagrammaattinen käsitys dispositiivista:

Michel Foucault, dispositiivi ja Deleuze

Foucault on harvasanainen dispositiivin (dispositif) käsitteensä määrittelemisessä, vaikka sen on sanottu olevan hänen ajattelunsa keskeisin käsite. Seksuaalisuuden historia I:n luvussa neljä ei tuntuisi olevan suoranaista määritelmää ja siten Foucault’n vuonna 1977 antamassa haastattelussa esittämä kolmekoh­tainen määrittely jää käytännössä ainoaksi(Haastattelu löytyy mm. kirjasta Power/Knowledge sivuilta 194 - 198). Dispositiivin hatara määrittely muodostaa suuren ongelman Foucault’n tekstien ymmärtämiselle, koska viimeistäänkin Tarkkailla ja rangaista -teoksesta lähtien dispositiivi määrittää kokonaisuudessaan Foucault’n analyysin metodia ja tarkastelun lähestymistapaa. Onkin ihmeellistä, ettei Foucault’n metodologisena työkalupakkina tai vaihtoehtoisesti, analysoitavan todellisuuden toiminnallisuuden käsitteellistyksenä toimiva dispositiivin saa enempää huomiota Foucault’n teksteissä tai edes Foucault-oppaissa. Voidaan myös sanoa, että dispositiivi määrittää myös aikaisempien teoksien metodologiaa, mutta aikaisemmissa teoksissa käsite on nimetty mm. positiviteetiksi (positivité). Vaikka Foucault ei määrittelekään dispositiivin käsitettä teoksissaan suoraan eikä kattavasti, pysyy hänen analyysiensä metodi systemaattisena ja siten muodostuukin mahdollisuus disposositiivin kokoonparsimiseen.

Perustan käsittelyni Foucault’n esittämään kolmekohtaiseen määritelmään, mutta koska määritelmä on varsin suppea, pyrin ensinnäkin selventämään ja systematisoimaan dispositiivin käsitettä Gilles Deleuzen käsitteellistyksien kautta sekä toiseksi, pyrin mahdollisuuksien mukaan eksplikoimaan auki mahdollisesti hämärän peittoon jääviä kohtia.

Foucault’n dispositiivi

Foucault siis määrittelee dispositiivin käsitettä Power/Knowledge -kirjan haastatteluartikkelissa ”The Confessions of the Flesh”. Tarkemmin ottaen, Foucault antaa määritelmänsä vastauksessaan Alain Grosrichardin kysymykseen: ”What is the meaning or the methodological function for you of this term, apparatus (dispositif)?”. Vastauksensa ensimmäisessä osassa Foucault lähestyy dispositiivia varsin yleisellä tasolla määrittäen sen diskurssien ja ei-diskursiivisten elementtien heterogeeniseksi koosteeksi. Tyypilliseen tapaan, pragmaatikko-Foucault antaa esimerkkilistan koostetta rakentavista elementeistä, mutta listan lopun summaus on ongelmallinen: ”in short, the said as much as the unsaid.”, joka on suomennettu muotoon: ”lyhyesti yhtä paljon sanotun kuin sanomatta jääneenkin tavoittaminen.” Jälleen kerran Foucault tuntuu määrittävän ei-diskursiiviset elementit negaatiosuhteeseen, mikä ei itsessään välttämättä muodosta suurta ongelmaa, mutta kyseisten elementtien määrittely ”sanomatta jääneiksi” ei ole missään mielessä kohdallaan. Ei-diskursiiviset elementit eivät redusoidu diskursseihin, eikä kieleen tai mihinkään kielellistämisen tapaan tai kielenkaltaiseen metatasoon (ei sen puoleen myöskään mihinkään muuhunkaan metatasoon), siksi jos halutaan tehdä pesäeroa puhuttuun (diskursseihin), parempi suomennos olisi ei-puhuttu (Foucault’n käyttämä ”unsaid” voisi mahdollisesti tarkoittaa myös tätä). Tarkennuksena vielä dispositiivin rakenteesta, Foucault korostaa, että kyseessä on em. elementtien (diskursiivisten sekä ei-diskursiivisten) suhteiden muodostama järjestelmä tai kooste. Tämä suhteiden asettaminen elementtien edelle selittyy mahdollisesti sillä, että tarkoituksena on ennen kaikkea korostaa toiminnan dynaamisuutta, mutta mahdollista on myös, ettei ko. elementeistä rakentuva systeemi olisi heterogeeninen. Tuntuisi siis siltä, että esim. kielellinen akti voisi olla heterogeeninen ainoastaan suhteidensa kautta, jolloin dynaamista systeemiä tarkasteltaessa suhteiden olisi välttämättä oltava primaarisia. Foucault’n haastattelussa on paikoittain epäselvää, että tarkoittaako hän diskursiivista tai ei-diskursiivista aktia vai suhdetta näissä tai näiden välillä käyttäessään elementti-sanaa. Mutta koska suhteet ja aktit ovat vastavuoroisessa ennakko-oletuksen suhteessa, ei tämä epäselvyys tuntuisi aiheuttavat suurta ongelmaa. Keskeistä on, että ensimmäisen määritelmän kaksi poolia, diskurssit ja ei-diskursiiviset elementit, muodostavat sen, mitä Foucault nimitää tiedoksi (savoir, jos on kyse molemmista pooleista tai pelkistä diskursseista; ei-diskursiivinen tieto yksinään on connaissaince), vaihtoehtoisesti voidaan käyttää myös arkiston käsitettä, jolloin se on toki ymmärrettävä audiovisuaalisena. Episteemin (epistemé) käsite ei siis kata tietoa, vaan nimeää tiettyä spesifiä osaa eli tieteellisen tiedon tasoa, tässä koko inhimillisen tiedon kattavassa laajassa käsitteessä.

Toisessa määrittelyssä Foucault painottaa suhteiden laadullisia eroja. Keskeistä on ensinnäkin se, että dispositiivi koostuu laadullisesti erilaisista suhteista, mutta jotka voidaan ainakin Deleuzen mukaan kategorisoida(Deleuzen käyttämä viivan käsite voidaan dispositiivin kohdalla samastaa ko. suhteisiin), tämä ei kuitenkaan tee suhteista homogeenisiä. Toinen keskeinen ajatus on se, että suhteet vaikuttavat enemmän tai vähemmän kaikkiin muihin suhteisiin, suhteet ovat jatkuvassa laadullisessa muutoksessa. Kyse on siis siitä, että dispositiivi muuttuu kokonaisuudessaan, suhteiden muuttuessa, koska yksi muutos aiheuttaa kaikkien muiden laadullisen muuntumisen. Ajatus on siis se, että näin dispositiivin toiminnallisuudesta saadaan kitkettyä pois kaikki ajatukset metatasoista, keskuksista tai kokonaisuuksista, jolloin saavutetaan käsitys dispositiivista immanenttina elementtinä, jonka ulkopuolella tai ”takana” ei ole mitään. Toisen määrittelyn keskeinen teema siis on, että dispositiivi, ajateltuna dynaamisena systeeminä, koostuu monista suhteista tai voimista, jotka eivät sellaisenaan ilmene aktuaalisissa puheakteissa, teoissa tai instituutioissa. Määrittelyn ytimessä on siis vallan käsite.

Kolmannessa määrittelyssä Foucault painottaa dispositiivin spatio-temporaalisuutta, mikä tietenkin paistoi jo läpi edellisessä määrittelyssä, mutta tässä se sanotaan suoraan: ”I understand by the term ’apparatus’ a sort of […] formation which has as its major function at a given historical moment that of responding to an urgent need.” Toinen keskeinen ajatus on dispositiivin kytkeytyminen ”kipeään tarpeeseen”. Foucault käyttää tästä esimerkkinä mm. työvoiman organisoimisen tarvetta, mutta tämä tarve ei paikannu kielelliseksi tai käsitteelliseksi työvoiman organisoimisen malliksi, vaan tarve muodostuu yhtälailla inhimilliselle sellaisenaan ei-olevasta vallan tasosta kuin tiedon piiriin kuuluvista puheakteista, käytännöistä ja instituutioista. Tieto-valtaan muodostuu paikallisia sakkaumia tai attraktoreja, suhteiden merkittävyyden mukaisesti ja nämä attraktorit määrittyvät tiedon piirissä em. tarpeiksi. Tarpeet eivät siis ole ikuisia tai sijaitse millään ennalta määritellyllä asioiden kentällä, vaan kysymys on siitä, että tieto-valtaan muodostuu toiminnan tuloksena sakkaumia. Sakkaumat tai attraktorit voidaan ajatella esimerkiksi sodassa tai pelissä muodostuviksi painopisteiksi. Foucault’n sotaesimerkkejä ei siis tarvitse nähdä pelkkinä provokaatioina, vaan sota voi olla myös erinomainen esimerkki dynaamisuuksien kentästä, jolle väistämättä syntyy tiettyjä lokaaleja tasapainotiloja (asemataisteluita). Kolmannen määrittelyn keskeinen piirre siis on pyrkimys yhdistää kaksi aikaisempaa (tieto ja valta) ja pyrkiä siten määrittämään tiedon muuntumista tai toiminnallisuutta yleisesti, toisin sanoen subjektivikaation prosessia. Tässä tiivistyy dispositiivin keskeisin tehtävä: ihmisen toiminnan (ajattelun) kartoittaminen. Dispositiivia rakenteistavat käsitteet, kuten valta tai tieto, voitaisiin helposti sijoittaa kattamaan ihmisen lisäksi myös muita asioita tai tapahtumia, mutta Foucault’n käsittelyssä keskiöön asettuu aina ihmis-subjekti ja siten käsitteet soveltuvat sellaisenaan ainoastaan ihmiseen.

Deleuzen dispositiivi

Dispositiivin käsite on yksi niistä keskeisimmistä käsitteistä, jotka yhdistävät Deleuzen ja Foucault’n ajattelua. Mutta dispositiivi tuo mukanaan myös lähtökohtaisen eron heidän ajatteluissaan: Foucault tarvitsi immanentin perusta analyysiensä pohjaksi ja Deleuze puolestaan pyrki analyyseissään kartoittamaan tätä immanenttia perustaa. Toinen halusi tehdä historian tutkimusta ja toinen tutkimuksen metafysiikkaa, tavoitteet olivat siis osittain vastakkaiset, mutta molemmat lähestymistavat edellyttivät samaa ontologiaa.

Deleuzen Foucault-kirja tuntuisi olevan systemaattinen yritys dispositiivin käsitteen kartoittamiseksi. Kirjassa on omistettu luku jokaiselle Foucault’n määritelmän kohdalle: 1) Tieto määrittyy stratumiksi, 2) Valta stratumeita purkavaksi ja tietoa dynamisoivaksi elementiksi sekä 3) Tieto-valta saa aikaan laskostuman (fold, folding, pli), joka muodostaa subjektivikaation tai minuuden. Nämä kolme kohtaa muodostavat mallin, jota Deleuze (yksin ja yhdessä Guattarin kanssa) on soveltanut myös muissa ”kartoitusprojekteissaan”. Ensimmäisessä kohdassa tarkastellaan segmentoitumista, kohteelle ominaisia artikulaatioita, rytmejä ja tyypillisyyksiä. Toisessa kohdassa tuodaan mukaan muutos, miten elementit vaikuttavat toisiinsa, mihin suuntiin toiminta potentiaalisesti etenee. Tavoitteena on siis löytää eräänlainen kaaos tai molekulaarisuus muutoksen toteuttajana. Kolmannessa kohdassa kaksi aikaisempaa kohtaa yhdistetään ja päästään käsiksi jatkuvasti muuntuvaan elementtiin, joka dispositiivin tapauksessa on subjektivikaation prosessi, minuus, dispositiivin varsinainen kohde.

Foucault-kirjan lisäksi Deleuze kirjoitti artikkelin dispositiivin käsitteestä ”What is a dispositif?”. Kolme vuotta kirjan jälkeen ilmestynyt artikkeli rakentuu Foucault-teoksen tapaan pääasiassa kolmesta Foucault’n näkökulmasta tai määritelmästä, mutta käsitteistö on hieman teknisempää ja pitemmälle vietyä verrattuna Foucault-teokseen. Artikkelissa Deleuze määrittelee dispositiivin multilineaariseksi koosteeksi:

These apparatuses, then, are composed of the following elements: lines of visibility and enunciation, lines of force, lines of subjectification, lines of splitting, breakage, fracture, all of which criss-cross and mingle together, some lines reproducing or giving rise to others, by means of variations or even changes in the way they are grouped.

Edelleen päähuomion saa tieto (lines of visibility and enunciation), valta (lines of force) ja tieto-valta –koosteen synnyttämä subjektivikaatio (lines of subjectification), mutta mukana on myös muita käsittelyn kannalta keskeisiä elementtejä (lines of splitting, breakage & fracture). Artikkelissa siis dispositiivi nähdään matemaattisena kuvaajana tai karttana, siten käsitteetkin on lainattu pitkälti topologiasta. Täten Foucault’n analyysien kohde, spesifi dispositiivi, rakentuu kysymyksenasetteluiden ja muiden rajausten tuloksena topologiseksi kartaksi (ns. phase space). Keskeistä Deleuzen topologisessa ajattelussa on se, ettei karttoja, diagrammeja, koneita tai skeemoja tule ajatella kuvaajina, metaforamaisina representaatioina, vaan karttoja rakenteistavat viivat, vektorit, singulaariset pisteet yms. ovat täysin reaalisia, joskin abstrakteja. Tämä ajatus selventyy, kun käsittelen tiedon ja vallan laadullista eroa, mutta tässä vaiheessa keskeistä on, että Deleuzen käsitteellistyksissä ei ole kysymys representoimisesta, vaan partikulaarin ontologisesti reaalisen abstraktin koneen kartoittamisesta.

Deleuzelle Dispositiivi siis rakentuu laadullisesti toisistaan poikkeavien sekä myös itsensä suhteen laadullisesti muuntuvien viivojen suhderyppäästä. Keskeistä tässä tarkastelussa on se, ettei viivojen kokonaisuuden, dispositiivin, voida sanoa tuottavan kokonaisvaltaisia tasapainotiloja, vaan näennäinen tasapaino on ainoastaan paikallista ja tasapainotilojen tarkastelu mahdollistuu ainoastaan poissulkemisen kautta. Foucault’n analyysit elävät siis aina todellisten ilmiöiden ja tutkijan kysymyksenasettelujen ristipaineessa. Siten ei voida sanoa, että spesifit dispositiivit (kuten esim. seksuaalisuuden dispositiivi) olisivat vain mielikuvitusta tai täysin mielivaltaisia, vaan sedimentaation viivat muodostavat reaalisia painottumisia tai attraktoreja dispositiiviin, joita kartoittaminen pyrkii paljastamaan. Mutta nämä kasaumat tai pesäkkeet ovat aina paikallisia ja diffuuseja (ääriviivattomia), joten ensinnäkään ei ole mahdollista löytää mitään universaaleja totuuksia ja toiseksi asioiden tai tapahtumien täsmällinen rajaaminen ei ole mahdollista. Tätä ajatusta jatkaen voidaan esittää esim. objektien, subjektien, puheaktien tai käytäntöjen olevan, ei niinkään viivoja, vaan erinäisten viivaryppäiden välisiä vektoreita tai vektoreiden välisiä tensoreita. Dispositiivi rakentuu abstrakteista viivoista, jotka voidaan näkökulman tai tutkimuskysymyksen mukaan nähdä syntyvän aina ”alemman” tason viivoista, sikäli kuin ”alempi” ymmärretään etäisyytenä attraktoriin. Vaikka dispositiivi rakentuukin täysin reaalisista elementeistä ja on siten faktaa, välttämätön abstrahointi tuo mukanaan tutkijan näkökulman ja fiktion.