Biopolitiikka ja housuun paskominen

Kakkagate on hallinnut otsikoita viime aikoina. Kyseessä siis kohu, joka sai alkunsa kahden Ylioppilaslehden toimittajan tekemästä reportaasista: he paskoivat housuunsa Helsinki - Turku -bussissa ja kirjoittivat siitä jutun Ylkkärin 100-vuotisjuhlanumeroon.

Dogmatistinen yleisö ei kyennyt sulattamaan tätä ja reagoi tapaukseen negatiivisellä rajaamisella: mitä oikeasti oli tapahtunut? Mikä on totta ja mikä ei? Oliko kakattu vai ei? Totuus-kysymys ei ole kiinnostava, eikä siitä useinkaan opi mitään. Kun asia on tuomittu todeksi tai schaisseksi, se asetetaan asianmukaiseen kategoriaan ja unohdetaan. Suljetaan systeemin ulkopuolelle. Ongelmallisuus ulkoistetaan sen totuuteen tai valheellisuuteen, eikä keskitytä asiaan itseensä. Itse tapahtuma jää vaille mielenkiintoa!

Totta vai ei? ”Turpakii, Sokrates!”, sanoisi Nietzsche. Tämä on täydellisen väärä kysymys! Paljon tärkeämpää on seurata Nietzschen dramatisoinnin metodia tai esimerkiksi Spinozaa ja kysyä, että mihin ihminen pystyy. Pystyykö ihminen paskomaan housuunsa (muuta kuin vahingossa tai kännissä)? Mikä tahto tahtoo paskoa housuun, kysyisi Nietzsche.

Michel Foucault kehitti käsitteen biopolitiikka, joka kuvaa tätä ihmisen pystymistä ja pystymättömyyttä.  Foucault’n ajatuksena oli, että yhteiskunta kouluttaa ihmisiä toimimaan tiettyjen rajojen tai normien sisällä, joita ihmiset eivät kykene ilman suuria ponnistuksia ylittämään. Ruumis on koulutettu toimimaan tiettyjen rajojen sisällä.

”Yhteisö suojaa eheyttään monilla säädöksillä ja laeilla. Se luo yksilölle hyvän elämän normin ja pyrkii suojaamaan elämää ja sen perustavanlaatuisia arvoja. Myös sosiaalinen käyttäytyminen on ladattu symbolisilla merkityksillä, jotka kumpuavat yhteisön tavasta jäsentää todellisuutta. Tämä sosiaalinen todellisuus tulee näkyväksi ruumiissamme, sen eleissä, ilmeissä ja ulkonäössä.” (Megafoni) 

Ihminen ei pysty kirkumaan luennolla, moni ei pysty edes pieraisemaan julkisella paikalla!

Vainio liikenteen toimitusjohtaja Matti Vainio puolestaan sanoi asiasta ”Kotona saa kakata housuihinsa vaikka kuinka paljon, mutta ei yksityisessä omistuksessa olevaan autoon.” (lähde)

Matti Vainio on väärässä! Ainakin jos ajattelemme ruumiin ehdollistumisen ja biovallan kautta. Ihminen juuri ei pysty paskomaan housuunsa sen enempää kotonaan kuin bussissakaan. Ja jos pystyy, on kyseessä todella suuri teko! Tai kuten Foucault ehkä asian sanoisi: kyseessä ei ole enää ihminen, vaan jotain muuta. Ehkä Nietzschen yli-ihminen?

Olen täydellisen eri mieltä myös Saska Saarikosken kanssa, joka kommentoi Twitterissä, että ”Jumalan teatteri sentään heitti paskaa muiden päälle, mutta Ylioppilaslehti kakkasi vain hiljaa housuihinsa. Ei nuorista ole enää mihinkään!”.

Ensinnäkin teatterissa toimiminen luo hyvin erilaiset puitteet sosiaalisille konventioille sekä toiseksi, näyttelijät toimivat lavalla tietoisesti biopoliittista kankeutta vastaan. Kirjoitin tästä aiheesta, kun käsittelin Andriy Zholdakin ohjausmetodeja. Teatteri ja paska on ihan eri kuin paska bussissa tai kotona!

Fight club käsitteli samoja teemoja kakkagaten kanssa: Mihin ihminen pystyy? Ihminen ei kykene lyömään itseään. Ei vain pysty! Se on luonnotonta, jos ajattelemme luonnollisen biopoliittisena. Sairaalassa tajuttomuutta (ainakin leffoissa) testataan juuri näin: nostetaan potilaan käsi tämän naaman päälle ja irroitetaan ote, jos nyrkki läsähtää potilaan naamaan on hän tajuton, jos ei niin ei. Tämä on pettämätön metodi! Ihminen ei lyö itseään. Mutta yli-ihminen saattaa tähän pystyä!

Kerroin ajatuksesta töissä: työkaverin osuva kommentti oli, että Fight club olisi varsin erilainen, jos se kertoisi housuun paskomisesta. ”Shit in your pants as hard as you can!” Voi olla, että pääosissa nähtäisiin joku muu kuin Pitt (ohjaajana puolestaan ehkä olisi Harmony Korine).

Summaus

Halusin tekstissäni puuttua tähän yhteiskuntamme epäkohtaan, näkemykseen, jonka mukaan ihminen on täydellisen vapaa tekemään mitä tahansa, ja joka suvereenin rationaalisesti ohjailee tekojaan. Näin ei ole ja tästä pitäisi puhua enemmän! Tätä aihetta kuitenkin väistellään systemaattisesti, kun käytetään esim. totuus - valhe -dikotomiaa. Asiat nähdään yksinkertaisen rationaalisina, jos ne abstrahoidaan ja yleistetään dikotomioiksi. Tämä aiheuttaa suuren vaaran, joka ajattelumallina edesauttaa kaikkea normaalius - epänormaalius -keskustelua. 

PS. Nietzschen yli-ihminen ei määrity housuun paskomisen ja itsensä lyömisen kautta. Kuten Zarathustra sanoisi: "Älkää jääkö kiinni kertosäkeeseen!"

Foucault'n Dispositiivi ja Deleuzen viivat

Viivan käsite esiintyy usein Deleuzen (ja Guattarin) teksteissä. Viivan luonteesta voitaisiin ensinnäkin todeta, että se koostuu äärettömästä määrästä pisteitä sekä toiseksi, että se on mielivaltaisen muotoinen. Äärettömyys siis tekee viivan jakamisen asteisiin mahdottomaksi tai ainakin arbitraariseksi, viivalta tuntuisi puuttuvan siis ekstensiivinen hetkellisyys. Tässä siis ilmenee Deleuzen käsitys ajasta, joka ei kulje asteittain (T1, T2, T3), vaan sen kulkua kuvaa paremmin tulemisen (becoming) käsite, jota voitaisiin selvittää ajatuksella, että aika on jo lähtenyt pisteestä T1, mutta ei ikinä saavuta pistettä T2, vaikka onkin kulkemassa sitä kohti (kohti liikkuminen ei viittaa teleologiaan; keskeistä on virtaavuus ja asteittaiseksi alistamisen mahdottomuus). Viivan voidaan siis sanoa olevan ainakin temporaalinen elementti. Viivan mielivaltainen muoto puolestaan selittyy sillä, että sen laatuun (tai sen suuntaan) vaikuttaa toisten viivojen tuleminen. Keskeistä on, että Deleuze näkee ajan virtauksena ja indeterministisenä. Indeterminismin aiheuttaa tässä tapauksessa viivojen heterogeeninen vuorovaikutus, joka siis synnyttää jatkuvan emergenssin. Viiva on siis luonteeltaan intensiivinen (intensiteettimäinen) ja jatkuvasti laadullisesti muuntuva.

Ehkä keskeisempi kysymys on, että mikä tämä viiva on (kysymys mitä se edustaa voi olla harhaanjohtava, koska viivat ovat Deleuzella itsessään reaalisia). Haastatteluja -teoksessa, Deleuze (ja Guattari?) esittää viivojen olevan elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Tässä mielessä voidaan ehkä sanoa, että objektit, subjektit, teot ja lausumat eivät ole viivoja, mutta syntyvät tai mahdollistuvat viivojen pohjalta. Viiva tuntuisi siis olevan jokin metafyysinen tai abstrakti elementti, joka rakenteistaa todellisuutta. Yhtäältä edellinen tarkastelu viivan luonteesta saattaa ohjata myös vastausta tähän kysymykseen viivan olemuksesta. Viiva on siis laadullisesti intensiivinen, mikä viittaa mm. lämpötilaan, paineeseen tai vauhtiin, jolloin viiva tuntuisi implikoivan suhdetta kahden tai usean pisteen välillä. Lämpötila syntyy vasta variaation kautta, sitä ei ole olemassa samana. Tässä mielessä muutos tai intensiivisyys edellyttää eron. Viiva voi siis kuvata muutoksen suuntaa tai muutoksen potentiaalista suuntaa, siten viivaa voitaisiin nimittää vapausasteeksi (degree of freedom). 

Metallinkappaleen vapausasteiksi voitaisiin esimerkiksi nimetä tilavuus, paine, lämpötila ja olomuoto, jolloin tulee esille myös viivojen vuorovaikutus ja viivojen ominaisuus läpäistä asian itsensä lisäksi myös tämän ympäristö. Esim. ympäristön lämpötilan kasvu aiheuttaa muutoksen kappaleen tilavuudessa ja potentiaalisesti olomuodossa sekä siten myös ympäristön paineessa ja lämpötilassa. Viivat ovat siis todellisuutta rakenteistava elementti, mutta ne eivät ole primaarisia missään sellaisessa mielessä, joka uhkaisi immanenssia.

Tieto (valon ja artikuloitavuuden viivat)

”In short, the said as much as the unsaid”. Dispositiivin stratifikaation muodostaa tieto (savoir), joka puolestaan koostuu kahdesta, toisistaan laadullisesti poikkeavasta muodostelmasta:

Strata are historical formations, positivities or empiricities. As ’sedimentary beds’ they are made from things and words, from seeing and speaking, from the visible and the sayable, from bands of visibility and fields of readability, from contents and expressions. (Deleuze: Foucault)

Tämän myötä tulee viimeistään selväksi, että Foucault ei analysoi pelkästään diskursseja, vaan keskittyy yhtälailla ei-diskursiivisiin elementteihin. Yhtenä esimerkkinä tästä sekoittuneisuudesta Deleuze näkee arkeologian tuottamat arkistot audiovisuaalisina, eikä esim. pelkästään diskursiivisina. Tieto siis koostuu lausumien ja näkyvyyksien vyödykkeistä. Ehkä keskeisimmin tämä tiedon kaksipuoleisuus tulee esille Seksuaalisuuden historia ja Tarkkailla ja rangaista –teoksissa, joissa diskurssien lisäksi käsitellään huomattavissa määrin ”käsinkosketeltavia” tai näkyviä asioita, kuten vankien tai sotilaiden toimintoja ja rutiineja, arkkitehtuuria sekä seksuaalisia käytäntöjä. Dispositiivin stratum, tieto, koostuu siis yhtälailla sanotusta kuin nähdystä.

Keskeistä stratumin käsittelyssä on ymmärtää, ettei tieto ole alisteinen kielelle tai näkemiselle, eikä kumpikaan tiedon kahdesta muodostumasta (two forms of knowledge) ole redusoitavissa toiseen. Foucault antaa lausumille primaarisen roolin, koska aineisto on pääasiassa kirjallista, mutta säilyttää kuitenkin aina laadullisen eron kahden muodostuman välillä. Kahden muodostuman välillä ei ole isomorfisuutta, kausaalisuutta tai korreloivuutta, mutta ne kuitenkin toimivat toistensa kautta (niiden välillä vallitsee vastavuoroinen ennakko-oletus = reciprocal / mutual presupposition). Lausumat siis vaikuttavat näkyvyyksiin ja päinvastoin, mutta eivät suoraan, vaan tiedon kaksi muodostumaa vaikuttavat toisiinsa vallan avulla tai kautta, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Dispositiivin stratumilla tai historiallisella muodostumalla on siis kahdentunut rytmi, se toimii kahden laadullisesti erilaisen muodon ristipaineessa.

Tieto on siis dispositiivin stratum tai molaarinen kasauma, mutta tieto voidaan jakaa myös pienempiin stratumeihin, ns. tresholdeihin. Tresholdeja voivat olla mm. etiikka, taide, politiikka, vankeinhoito tai seksuaaliset käytännöt. Kaikki tieto on stratifikoitunutta eli tieto koostuu pelkästään tresholdeista, jotka ovat tosin eri vahvuisia ja/tai laajuisia. Esimerkiksi episteemi saattaa määrittää laajalti tieteentekemistä ja siitä puhumista sekä kirjoittamista, mutta toisaalta jollekin kylälle ominainen murre, vaikka määrittääkin kyläläisten tiedon alaa, ei ole episteemin laajuisesti molarisoitunutta. Episteemi ei siis kata tietoa vaan on vain sen yksi hämärärajainen osa, joka yhdistyy ja rajautuu muihin tresholdeihin. Tresholdit ovat aina sekoittuneita ja syntyneet tiedon molempien muodostumien vaikutuksessa, siten esim. lääketieteen diskurssia ei voida palauttaa pelkkään kieleen tai kielellisiin käytäntöihin, vaan sen rakentumiseen ovat vaikuttaneet yhtälailla ei-diskursiiviset elementit.

Tieto koostuu siis lausumista ja näkyvyyksistä, mutta miten nämä rakenneosat tulisi ymmärtää? Foucault’n tutkimusaineisto koostui mm. lauseista, sanoista, propositioista, kuvista, kartoista ja kuvaajista, muttei lausumista tai näkyvyyksistä. Foucault’n metodi oli siis kaivaa aineistosta lausumat ja näkyvyydet esille, pilkkomalla tai avaamalla lauseet, propositiot, laadut ja objektit jne. Kysymys on siis tarkasteltavan kohteen sijoittamisesta aikaan ja paikkaan. Kun propositioita tarkastellaan suhteessa muihin samassa paikassa ja ajassa esitettyihin propositioihin, lauseisiin yms, muodostuu niistä lausumia. Siten siis kaikki sanottu ja kirjoitettu voidaan ajatella lausumina, jos ne nähdään suhteessa muuhun sanottuun ja kirjoitettuun. Deleuze puhuukin usein käyristä (curve) lausumien ja näkyvyyksien yhteydessä. Käyrällä hän tarkoittaa, lausumien yhteydessä, partikulaarin sanan tai lauseen kytkeytymistä muihin sanoihin ja lauseisiin, jolloin siis jokainen lausuma ikään kuin sisältää myös muut lausumat. Tai oikeammin lausuman käyrä muodostuu partikulaareista voimasuhteiden pisteistä ja tässä mielessä lausuma yhdistyy tiedon Ulkopuoleen eli valtaan, mutta tästä lisää seuraavassa luvussa. Tätä käyrän ajatusta Deleuze selventää esittämällä, että lausumat syntyvät ”kielen olemisesta” (language-being tai ’there is’ of language), joka voidaan ajatella myös kielen historiallisena a priorina. Samoin myös näkyvyydet syntyvät ”valon olemisen” pohjalta (light-being & ’there is’ of light). Lausumat ja näkyvyydet siis edellyttävät tämän ”ympäristön” sekä syntyvät sen kautta. Tieto on siis itsessään historiallista sekä koostuu osista, jotka muuntuvat omarytmisesti, mutta ovat kuitenkin kytköksissä toisiinsa vallan kautta.

Valta (voiman viivat)

Tieto muodosti dispositiivin stratumin, mutta syntyäkseen ja muuntuakseen stratum tarvitsee molekulaarisen elementin, dispositiivin immanenssin tason. Valta on siis tämä dispositiivia muuntava heterogeeninen elementti. Kuten aina Deleuzen ajattelussa, molaariset koosteet ovat molekulaarisuuden efektejä tai paremmin sanottuna efektejä molekulaarisuudessa. Valta koostuu voimista tai oikeammin, on voiman suhde toiseen voimaan. Keskeistä voiman käsitteessä on, että se ei toimi tai vuorovaikuta esim. tiedon muodostelmien kanssa, vaan kykenee pelkästään vaikuttamaan toiseen voimaan. Siten esim. väkivalta ei ole pelkän voiman tai vallan harjoittamista, koska väkivallan kohteet ovat tiedon alaisia elementtejä. Väkivalta ei siis ole missään mielessä vallan primaarinen elementti, vaikka saattaakin muodostaa yhden keskeisen vallan aikaansaaman lopputuotteen. Voima puolestaan on olemassa vain vaikuttaessaan toiseen voimaan; voima on olemassa vain toisen voiman kautta, jolloin ne ilmaantuvat aina vähintään pareittain, ovat suhdemaisia.

Ennen kuin tarkastelemme tarkemmin vallan luonnetta, on keskeistä kerrata Foucault’n kolme keskeistä määritelmää vallasta: 1) Valta ei ole alistavaa tai rajoittavaa (koska voima ei vaikuta tiedon muodostelmiin, vaan pelkästään toisiin voimiin, eikä siten ole sinällään läsnä ihmiselle), 2) Valtaa ei omisteta, vaan harjoitetaan, 3) Herralla on valtaa yhtälailla kuin orjalla (valta on voimien suhde ja siten ”täysin tietämätön” tiedon piirissä muodostuvista muodoista ja funktioista).

Valta siis muodostaa dispositiivin molekulaarisen, sitä mobilisoivan elementin. Täten on keskeistä, että vallan ja tiedon välillä vallitsee samankaltainen suhde, kuin tiedon kahden muodostuman välillä. Valta ja tieto ovat laadullisesti erilaisia. Kuten oli jo aikaisemmin puhetta, molaarisuudet syntyvät molekulaarisuuteen eli toisin sanoen vallan voidaan ajatella olevan primaarinen elementti, johon tieto syntyy (Valta tietenkin edellyttää tiedon tiettyä minimitasoa, ollakseen toiminnallista, mutta ilman tietoakin valta on silti olemassa virtuaalisena). Samoin voidaan sanoa, että tieto on homogenisoitua valtaa. Valta siis muodostaa ikään kuin suuren autiomaan, jossa tiedon kaksi muodostumaa ovat vain kaksi yksittäistä dyyniä. Täten siis päästään eroon tiedon aiheuttamasta dualismin ongelmasta ja saavutetaan monismi tai oikeammin pluralismi, kuten Bergsonilla ja myös Spinozalla. Lausumien käsittelyn yhteydessä oli puhetta, että ne syntyvät voimasuhteiden partikulaareista pisteistä muodostuvista käyristä. Kysymys on siis vallassa sijaitsevista elementeistä, jotka homogenisoituessaan tai aktualisoituessaan, ajattelun avulla tiedon piiriin astuessaan, muodostavat lausumia. Valta ei siis ole näkyvää, se ei ole itsessään olemassa ihmiselle, koska ihminen kykenee hahmottamaan vain tiedon alueella olevia asioita. Tästä voidaan myös johtaa, että Foucault’n tekemät valtasuhteiden kartoittamiset tai analyysit eivät kuvaa valtaa sellaisenaan, vaan tiedon kautta ja siten homogenisoituna ja abstrahoituna (tai metodologisena). Täten siis dispositiivin analysointi edellyttää vallan astumista tiedon piiriin, jolloin tarkastelunkohteesta tulee topologisessa mielessä suljettu systeemi eli analyysi, vaikka koostuisikin dynaamisista elementeistä, homogenisoi kohteensa, asettaa sen tietyn ääriviivan sisälle ja antaa sille rajoitetut liikkumismahdollisuudet.

Keskeistä siis on, että tiedon muutoksessa on kysymys vallan muutoksesta, mutta tiedon muutos aiheuttaa myös vallan muuntumista (mutta valtaa muuntaa myös moni muu asia; autiomaassa on tiedon lisäksi useita muita dyynejä), jolloin tiedon ja vallan välillä vallitsee molemminpuolinen immanenssi, vaikka valta onkin primaarinen elementti. Artikkelissaan dispositiivista, Deleuze kytkee vallan toiminnallisuuden tiedon suhteen tangentin käsitteeseen. Valta siis kytkee saumatta toisiinsa tiedon kaksi käyrää tai aluetta ja aiheuttaa niiden muutoksen, samalla itse muuntuen. Siten kysymykseksi nouseekin, mikä tämän muutoksen aiheuttaa, mikä kytkee tiedon valtaan? Tieto siis koostuu kahdesta muodostelmasta, kahdesta toisistaan formaalisesti poikkeavasta elementistä, jotka siis ovat toisilleen ulkoisia (external), mutta kummatkin elementit ovat kytköksissä valtaan, vallassa ne eivät muodosta kaksinaissuhdetta, vaan paremminkin ei-suhteen. Valta muodostaa tiedon ulkopuolen (Outside). Foucault näkee ajattelun olevan kytköksissä tähän ulkopuoleen tai ajattelu on paremminkin kytkeytymistä tähän ulkopuoleen. Ajattelu mobilisoi tiedon, kytkee sen ei-muodostuneeseen tai molekulaariseen tai molekularisoivaan valtaan. Vallan ja tiedon välillä vallitsee siis strateginen suhde, jonka mukaan ensinnäkin valta aktualisoituu tiedoksi sekä toiseksi, tämä aktualisoituminen aiheuttaa muutoksia vallassa ja siten myös aktualisoitumisen strategioissa. Ajattelu on Foucault’lle katsomista tai puhumista, mutta ajattelussa nämä tiedon kaksi molaarista elementtiä yhdistyvät tai paremminkin ajattelu tapahtuu näiden kahden muodostuman välillä. Täten siis ajattelu ei ole sisäänpäin liikkuvaa, itseensä käpertyvää kontemplaatiota, vaan nimenomaisesti mobilisoivaa tulemista. Tämä ulkopuolen kautta määrittyvä Foucault’n ajattelun käsite tuntuisi muodostavan toisen puolikkaan Deleuzen ajattelun määritelmästä, jonka perusajatuksen Jussi Parikka tiivistää seuraavasti: ”Ajattelu on jatkuvaa laskostumista ulkopuolen kanssa. […] [A]jattelu on jatkuvaa rajalla oloa, taiteilua, siksakkia, joka ei voi käpertyä itseensä. Ajattelu on aina jonkin kanssa ajattelua.”(In medias Res, 2008)

Minuus (subjektivikaation viiva)

Kuten jo Parikan summauksesta kävi selväksi, ajattelu tarvitsee ulkopuolen lisäksi myös sisäpuolen. Sisäpuoli muodostaa ajattelun toisen puolikkaan. Ajattelu on jatkuvaa rajalla oloa, ulkopuolen ja sisäpuolen välisellä rajalla sekä siten myös näkyvyyden ja artikuloitavuuden rajalla. Mihin tätä sisäpuolta tarvitaan? Vallan tai tiedon ulkopuolen tehtävä on mobilisoida tietoa ja asettaa tiedon kaksi muodostumaa vuorovaikutukseen, tämän takia ulkopuoli on ns. tuhon elementti ja tämä on sen ainoa olemus. Se molekularisoi, destratifioi tiedon. Ulkopuoli on kaaos, joka estää teleologioita, universaaleja ja konstantteja. Siten, jos ulkopuoli olisi ajattelun ainoa liikkeen suunta, tieto molarisoituisi pelkäksi kaaokseksi, siksi tarvitaan stratifikaation tai oikeammin restratifikaation elementti, sisäpuoli. Tämä sisäpuoli on Minuus, Identiteetti, Subjekti yms.

Otetaanpa hieman takapakkia, jotta voimme määritellä täsmällisesti minuuden ja sen paikan. Tiedon kaksi reaalisesti toisistaan erillistä poolia, näkyvyydet ja lausuttavuudet, muodostavat kaiken sen, mitä ihmisen ajattelussa on, ne muodostavat maailman. Mutta nämä muodostumat ovat itsessään molaarisia kasaumia, itsessään kykenemättömiä muutokseen ja toisistaan täysin irrallisia. Tiedon ulkopuoli eli valta eli voimasuhteet asettavat nämä muodostumat suhteeseen tai paremminkin ei-suhteeseen, ei-paikassa, koska vallalta puuttuu tiedolle ominainen molaarisuus eli muodot ja funktiot. Olemme siis saaneet määriteltyä ajattelun kaksi ensimmäistä elementtiä tai ulottuvuutta: tieto-olemisen (knowledge-Being) ja valta-olemisen (power-Being). Samoin kuin tiedon kaksi muodostumaa sekä tieto ja valta ovat toisistaan laadullisesti poikkeavia, myös ajattelun kolmas ulottuvuus Minuus (Self, Memory) ei redusoidu tietoon tai valtaan, vaikka syntyykin näiden kautta. Mistä minuudessa siis on kysymys? Minuus on ulkopuolen laskostuma, ulkopuolen kahdentumaksi syntynyt sisäpuoli, joka vaikka onkin ulkopuolen kahdentuma, ei ole samankaltainen ulkopuolen kanssa. Laadullinen ero syntyy, koska ulkopuoli on laskostunut minuuteen, mutta minuus ei ole pelkkä ulkopuolen laskostuma. Minuus on tiedon ja tiedon ulkopuolen laskostuma. Se on siis tiedon ja vallan tulos, tieto-valta.

Deleuze usein korostaa, että sisäpuolessa on kysymys itse itseensä vaikuttamisesta (affect on self by self). Tämä selittää keskeisimmän piirteen, minkä sisäpuoli tuo ajatteluun (ajattelun toinen puolikas). Minuus siis syntyy sisäpuolen (tieto-vallan) kytkeytymisestä tiedon ulkopuoleen, valtaan.Tämä miltei kantilainen ajatus korostaa itsen tai laskostuman merkitystä ajattelussa, ajattelu vaikka tapahtuukin loputtoman muodottomassa ulkopuolessa tulee mahdolliseksi sisäpuolen sakkaumassa ja sen kautta. Kysymys on siis yksinkertaisesti siitä, että sisäpuoli vaikuttaa siihen, miten se vaikuttuu, kun se kytkeytyy ulkopuoleen.

Foucault’n dispositiivin käsitteen tarkoitus on siis kartoittaa ihmisen ajattelua. Se oli Foucault’n metodi ajattelun historian (intellectual history) ja sosiaalihistorian (social history) analyyseissä. Dispositiivi siis kartoittaa ihmistä tai ihmisen ajattelua täsmällisesti kolmesta, joskin toisiinsa kytköksissä olevasta suunnasta: tiedon, vallan ja minuuden kautta. Deleuzen diagrammaattinen käsitys dispositiivista:

Michel Foucault, dispositiivi ja Deleuze

Foucault on harvasanainen dispositiivin (dispositif) käsitteensä määrittelemisessä, vaikka sen on sanottu olevan hänen ajattelunsa keskeisin käsite. Seksuaalisuuden historia I:n luvussa neljä ei tuntuisi olevan suoranaista määritelmää ja siten Foucault’n vuonna 1977 antamassa haastattelussa esittämä kolmekoh­tainen määrittely jää käytännössä ainoaksi(Haastattelu löytyy mm. kirjasta Power/Knowledge sivuilta 194 - 198). Dispositiivin hatara määrittely muodostaa suuren ongelman Foucault’n tekstien ymmärtämiselle, koska viimeistäänkin Tarkkailla ja rangaista -teoksesta lähtien dispositiivi määrittää kokonaisuudessaan Foucault’n analyysin metodia ja tarkastelun lähestymistapaa. Onkin ihmeellistä, ettei Foucault’n metodologisena työkalupakkina tai vaihtoehtoisesti, analysoitavan todellisuuden toiminnallisuuden käsitteellistyksenä toimiva dispositiivin saa enempää huomiota Foucault’n teksteissä tai edes Foucault-oppaissa. Voidaan myös sanoa, että dispositiivi määrittää myös aikaisempien teoksien metodologiaa, mutta aikaisemmissa teoksissa käsite on nimetty mm. positiviteetiksi (positivité). Vaikka Foucault ei määrittelekään dispositiivin käsitettä teoksissaan suoraan eikä kattavasti, pysyy hänen analyysiensä metodi systemaattisena ja siten muodostuukin mahdollisuus disposositiivin kokoonparsimiseen.

Perustan käsittelyni Foucault’n esittämään kolmekohtaiseen määritelmään, mutta koska määritelmä on varsin suppea, pyrin ensinnäkin selventämään ja systematisoimaan dispositiivin käsitettä Gilles Deleuzen käsitteellistyksien kautta sekä toiseksi, pyrin mahdollisuuksien mukaan eksplikoimaan auki mahdollisesti hämärän peittoon jääviä kohtia.

Foucault’n dispositiivi

Foucault siis määrittelee dispositiivin käsitettä Power/Knowledge -kirjan haastatteluartikkelissa ”The Confessions of the Flesh”. Tarkemmin ottaen, Foucault antaa määritelmänsä vastauksessaan Alain Grosrichardin kysymykseen: ”What is the meaning or the methodological function for you of this term, apparatus (dispositif)?”. Vastauksensa ensimmäisessä osassa Foucault lähestyy dispositiivia varsin yleisellä tasolla määrittäen sen diskurssien ja ei-diskursiivisten elementtien heterogeeniseksi koosteeksi. Tyypilliseen tapaan, pragmaatikko-Foucault antaa esimerkkilistan koostetta rakentavista elementeistä, mutta listan lopun summaus on ongelmallinen: ”in short, the said as much as the unsaid.”, joka on suomennettu muotoon: ”lyhyesti yhtä paljon sanotun kuin sanomatta jääneenkin tavoittaminen.” Jälleen kerran Foucault tuntuu määrittävän ei-diskursiiviset elementit negaatiosuhteeseen, mikä ei itsessään välttämättä muodosta suurta ongelmaa, mutta kyseisten elementtien määrittely ”sanomatta jääneiksi” ei ole missään mielessä kohdallaan. Ei-diskursiiviset elementit eivät redusoidu diskursseihin, eikä kieleen tai mihinkään kielellistämisen tapaan tai kielenkaltaiseen metatasoon (ei sen puoleen myöskään mihinkään muuhunkaan metatasoon), siksi jos halutaan tehdä pesäeroa puhuttuun (diskursseihin), parempi suomennos olisi ei-puhuttu (Foucault’n käyttämä ”unsaid” voisi mahdollisesti tarkoittaa myös tätä). Tarkennuksena vielä dispositiivin rakenteesta, Foucault korostaa, että kyseessä on em. elementtien (diskursiivisten sekä ei-diskursiivisten) suhteiden muodostama järjestelmä tai kooste. Tämä suhteiden asettaminen elementtien edelle selittyy mahdollisesti sillä, että tarkoituksena on ennen kaikkea korostaa toiminnan dynaamisuutta, mutta mahdollista on myös, ettei ko. elementeistä rakentuva systeemi olisi heterogeeninen. Tuntuisi siis siltä, että esim. kielellinen akti voisi olla heterogeeninen ainoastaan suhteidensa kautta, jolloin dynaamista systeemiä tarkasteltaessa suhteiden olisi välttämättä oltava primaarisia. Foucault’n haastattelussa on paikoittain epäselvää, että tarkoittaako hän diskursiivista tai ei-diskursiivista aktia vai suhdetta näissä tai näiden välillä käyttäessään elementti-sanaa. Mutta koska suhteet ja aktit ovat vastavuoroisessa ennakko-oletuksen suhteessa, ei tämä epäselvyys tuntuisi aiheuttavat suurta ongelmaa. Keskeistä on, että ensimmäisen määritelmän kaksi poolia, diskurssit ja ei-diskursiiviset elementit, muodostavat sen, mitä Foucault nimitää tiedoksi (savoir, jos on kyse molemmista pooleista tai pelkistä diskursseista; ei-diskursiivinen tieto yksinään on connaissaince), vaihtoehtoisesti voidaan käyttää myös arkiston käsitettä, jolloin se on toki ymmärrettävä audiovisuaalisena. Episteemin (epistemé) käsite ei siis kata tietoa, vaan nimeää tiettyä spesifiä osaa eli tieteellisen tiedon tasoa, tässä koko inhimillisen tiedon kattavassa laajassa käsitteessä.

Toisessa määrittelyssä Foucault painottaa suhteiden laadullisia eroja. Keskeistä on ensinnäkin se, että dispositiivi koostuu laadullisesti erilaisista suhteista, mutta jotka voidaan ainakin Deleuzen mukaan kategorisoida(Deleuzen käyttämä viivan käsite voidaan dispositiivin kohdalla samastaa ko. suhteisiin), tämä ei kuitenkaan tee suhteista homogeenisiä. Toinen keskeinen ajatus on se, että suhteet vaikuttavat enemmän tai vähemmän kaikkiin muihin suhteisiin, suhteet ovat jatkuvassa laadullisessa muutoksessa. Kyse on siis siitä, että dispositiivi muuttuu kokonaisuudessaan, suhteiden muuttuessa, koska yksi muutos aiheuttaa kaikkien muiden laadullisen muuntumisen. Ajatus on siis se, että näin dispositiivin toiminnallisuudesta saadaan kitkettyä pois kaikki ajatukset metatasoista, keskuksista tai kokonaisuuksista, jolloin saavutetaan käsitys dispositiivista immanenttina elementtinä, jonka ulkopuolella tai ”takana” ei ole mitään. Toisen määrittelyn keskeinen teema siis on, että dispositiivi, ajateltuna dynaamisena systeeminä, koostuu monista suhteista tai voimista, jotka eivät sellaisenaan ilmene aktuaalisissa puheakteissa, teoissa tai instituutioissa. Määrittelyn ytimessä on siis vallan käsite.

Kolmannessa määrittelyssä Foucault painottaa dispositiivin spatio-temporaalisuutta, mikä tietenkin paistoi jo läpi edellisessä määrittelyssä, mutta tässä se sanotaan suoraan: ”I understand by the term ’apparatus’ a sort of […] formation which has as its major function at a given historical moment that of responding to an urgent need.” Toinen keskeinen ajatus on dispositiivin kytkeytyminen ”kipeään tarpeeseen”. Foucault käyttää tästä esimerkkinä mm. työvoiman organisoimisen tarvetta, mutta tämä tarve ei paikannu kielelliseksi tai käsitteelliseksi työvoiman organisoimisen malliksi, vaan tarve muodostuu yhtälailla inhimilliselle sellaisenaan ei-olevasta vallan tasosta kuin tiedon piiriin kuuluvista puheakteista, käytännöistä ja instituutioista. Tieto-valtaan muodostuu paikallisia sakkaumia tai attraktoreja, suhteiden merkittävyyden mukaisesti ja nämä attraktorit määrittyvät tiedon piirissä em. tarpeiksi. Tarpeet eivät siis ole ikuisia tai sijaitse millään ennalta määritellyllä asioiden kentällä, vaan kysymys on siitä, että tieto-valtaan muodostuu toiminnan tuloksena sakkaumia. Sakkaumat tai attraktorit voidaan ajatella esimerkiksi sodassa tai pelissä muodostuviksi painopisteiksi. Foucault’n sotaesimerkkejä ei siis tarvitse nähdä pelkkinä provokaatioina, vaan sota voi olla myös erinomainen esimerkki dynaamisuuksien kentästä, jolle väistämättä syntyy tiettyjä lokaaleja tasapainotiloja (asemataisteluita). Kolmannen määrittelyn keskeinen piirre siis on pyrkimys yhdistää kaksi aikaisempaa (tieto ja valta) ja pyrkiä siten määrittämään tiedon muuntumista tai toiminnallisuutta yleisesti, toisin sanoen subjektivikaation prosessia. Tässä tiivistyy dispositiivin keskeisin tehtävä: ihmisen toiminnan (ajattelun) kartoittaminen. Dispositiivia rakenteistavat käsitteet, kuten valta tai tieto, voitaisiin helposti sijoittaa kattamaan ihmisen lisäksi myös muita asioita tai tapahtumia, mutta Foucault’n käsittelyssä keskiöön asettuu aina ihmis-subjekti ja siten käsitteet soveltuvat sellaisenaan ainoastaan ihmiseen.

Deleuzen dispositiivi

Dispositiivin käsite on yksi niistä keskeisimmistä käsitteistä, jotka yhdistävät Deleuzen ja Foucault’n ajattelua. Mutta dispositiivi tuo mukanaan myös lähtökohtaisen eron heidän ajatteluissaan: Foucault tarvitsi immanentin perusta analyysiensä pohjaksi ja Deleuze puolestaan pyrki analyyseissään kartoittamaan tätä immanenttia perustaa. Toinen halusi tehdä historian tutkimusta ja toinen tutkimuksen metafysiikkaa, tavoitteet olivat siis osittain vastakkaiset, mutta molemmat lähestymistavat edellyttivät samaa ontologiaa.

Deleuzen Foucault-kirja tuntuisi olevan systemaattinen yritys dispositiivin käsitteen kartoittamiseksi. Kirjassa on omistettu luku jokaiselle Foucault’n määritelmän kohdalle: 1) Tieto määrittyy stratumiksi, 2) Valta stratumeita purkavaksi ja tietoa dynamisoivaksi elementiksi sekä 3) Tieto-valta saa aikaan laskostuman (fold, folding, pli), joka muodostaa subjektivikaation tai minuuden. Nämä kolme kohtaa muodostavat mallin, jota Deleuze (yksin ja yhdessä Guattarin kanssa) on soveltanut myös muissa ”kartoitusprojekteissaan”. Ensimmäisessä kohdassa tarkastellaan segmentoitumista, kohteelle ominaisia artikulaatioita, rytmejä ja tyypillisyyksiä. Toisessa kohdassa tuodaan mukaan muutos, miten elementit vaikuttavat toisiinsa, mihin suuntiin toiminta potentiaalisesti etenee. Tavoitteena on siis löytää eräänlainen kaaos tai molekulaarisuus muutoksen toteuttajana. Kolmannessa kohdassa kaksi aikaisempaa kohtaa yhdistetään ja päästään käsiksi jatkuvasti muuntuvaan elementtiin, joka dispositiivin tapauksessa on subjektivikaation prosessi, minuus, dispositiivin varsinainen kohde.

Foucault-kirjan lisäksi Deleuze kirjoitti artikkelin dispositiivin käsitteestä ”What is a dispositif?”. Kolme vuotta kirjan jälkeen ilmestynyt artikkeli rakentuu Foucault-teoksen tapaan pääasiassa kolmesta Foucault’n näkökulmasta tai määritelmästä, mutta käsitteistö on hieman teknisempää ja pitemmälle vietyä verrattuna Foucault-teokseen. Artikkelissa Deleuze määrittelee dispositiivin multilineaariseksi koosteeksi:

These apparatuses, then, are composed of the following elements: lines of visibility and enunciation, lines of force, lines of subjectification, lines of splitting, breakage, fracture, all of which criss-cross and mingle together, some lines reproducing or giving rise to others, by means of variations or even changes in the way they are grouped.

Edelleen päähuomion saa tieto (lines of visibility and enunciation), valta (lines of force) ja tieto-valta –koosteen synnyttämä subjektivikaatio (lines of subjectification), mutta mukana on myös muita käsittelyn kannalta keskeisiä elementtejä (lines of splitting, breakage & fracture). Artikkelissa siis dispositiivi nähdään matemaattisena kuvaajana tai karttana, siten käsitteetkin on lainattu pitkälti topologiasta. Täten Foucault’n analyysien kohde, spesifi dispositiivi, rakentuu kysymyksenasetteluiden ja muiden rajausten tuloksena topologiseksi kartaksi (ns. phase space). Keskeistä Deleuzen topologisessa ajattelussa on se, ettei karttoja, diagrammeja, koneita tai skeemoja tule ajatella kuvaajina, metaforamaisina representaatioina, vaan karttoja rakenteistavat viivat, vektorit, singulaariset pisteet yms. ovat täysin reaalisia, joskin abstrakteja. Tämä ajatus selventyy, kun käsittelen tiedon ja vallan laadullista eroa, mutta tässä vaiheessa keskeistä on, että Deleuzen käsitteellistyksissä ei ole kysymys representoimisesta, vaan partikulaarin ontologisesti reaalisen abstraktin koneen kartoittamisesta.

Deleuzelle Dispositiivi siis rakentuu laadullisesti toisistaan poikkeavien sekä myös itsensä suhteen laadullisesti muuntuvien viivojen suhderyppäästä. Keskeistä tässä tarkastelussa on se, ettei viivojen kokonaisuuden, dispositiivin, voida sanoa tuottavan kokonaisvaltaisia tasapainotiloja, vaan näennäinen tasapaino on ainoastaan paikallista ja tasapainotilojen tarkastelu mahdollistuu ainoastaan poissulkemisen kautta. Foucault’n analyysit elävät siis aina todellisten ilmiöiden ja tutkijan kysymyksenasettelujen ristipaineessa. Siten ei voida sanoa, että spesifit dispositiivit (kuten esim. seksuaalisuuden dispositiivi) olisivat vain mielikuvitusta tai täysin mielivaltaisia, vaan sedimentaation viivat muodostavat reaalisia painottumisia tai attraktoreja dispositiiviin, joita kartoittaminen pyrkii paljastamaan. Mutta nämä kasaumat tai pesäkkeet ovat aina paikallisia ja diffuuseja (ääriviivattomia), joten ensinnäkään ei ole mahdollista löytää mitään universaaleja totuuksia ja toiseksi asioiden tai tapahtumien täsmällinen rajaaminen ei ole mahdollista. Tätä ajatusta jatkaen voidaan esittää esim. objektien, subjektien, puheaktien tai käytäntöjen olevan, ei niinkään viivoja, vaan erinäisten viivaryppäiden välisiä vektoreita tai vektoreiden välisiä tensoreita. Dispositiivi rakentuu abstrakteista viivoista, jotka voidaan näkökulman tai tutkimuskysymyksen mukaan nähdä syntyvän aina ”alemman” tason viivoista, sikäli kuin ”alempi” ymmärretään etäisyytenä attraktoriin. Vaikka dispositiivi rakentuukin täysin reaalisista elementeistä ja on siten faktaa, välttämätön abstrahointi tuo mukanaan tutkijan näkökulman ja fiktion.

Adaptaatio ja tekijyys eli adaptaatioteorian lyhyt historia

Adaptaatioteorialle yksi keskeinen lähtökohta tai ongelmanasettelu on tekijä tai tekijyys. Tekijä tai tekijät saavat aikaan alkuperäisteoksen, joka puolestaan uusinnetaan tekijä-muokkaajien toimesta adaptaatioksi. Tämä adaptaation tekijälähtöinen selitys tuntuisi intuitiivisesti olevan oikein, mutta em. muodossa se ei paljoa itse asiasta kerro ja siksi sitä on huomattavasti tarkennettava. Tekstini tarkoituksena on siis tarkastella tekijyyttä adaptaation näkökulmasta ensiksi tekijämyyttinä, toiseksi tekijän kuolemana ja kolmanneksi tekijän genealogiana. Tämä kolmijako mielestäni kuvaa tekijyy­destä käytyä keskustelua ja osoittaa keskeiset suunnanmuutokset.

Romantiikka ja tekijämyytti adaptaatiossa - Platon ja Aristoteles (ja Hegel)

Kaisa Kurikka nosti esiin Adaptaatiokurssin luennolla (vuonna 2011) romantiikan ajan tekijämyytin tai neromyytin. Neromyytin ajatuksena on, että tekijän luomus on jotain täydellistä tai jopa jumalaista. Keskeistä on, että tekijänero saa idean teoksesta ja siirtää tämän idean teokseen. Voidaan ajatella, että idea on kuin platoninen muoto, joka saa ilmestyksensä teoksen materiassa. Mutta oikeastaan tämä esimerkki ei aivan pidä paikkaansa, koska platonilaisessa mielessä kopio (tässä tapauksessa teos) on aina epäpuhdas ver­siointi ideasta, mutta neromyytti tuntuisi painottavan kopio-teoksen itsensä arvoa. Kopio-teos siis olisi idean täydellinen ilmestyminen maailmassa, mutta keskeistä kuitenkin edelleen on, että ni­menomaisesti idean muoto saa aikaan teoksen täydellisyyden. Edellinen esimerkki platonistisista ideoista tosiaan antaa kuvan tekijästä nerona, saahan tämä yhteyden ideoiden pyhään ja epäinhimil­liseen tai jumalalliseen sfääriin. Tässä mielessä nero on ideoiden sfäärissä vieraillessaan ekstaatti­nen, irti ruumiistaan, ikään kuin jumalallinen puhetorvi tai välittäjä.

Tämä antiikkinen taidekäsitys ei ole kuitenkaan enää kovassa huudossa, mutta toinen samalta ajalta peräisin oleva ajatus on juur­tunut ajatteluumme paljon syvemmälle. Aristoteleen jaottelu potentiaaliseen ja reaaliseen tiivistää käsittelymme ensimmäisen kohdan: ajatuksen myyttisestä nerosta tekijänä. Aristoteleen jaottelussa on kyse ideasta, jolla on mahdollisuus toteutua eli idea on potentiaalinen. Toteutuessaan poten­tiaalinen idea realisoituu eli sananmukaisesti muuttuu todelliseksi. Tästä ajatuksesta voidaan johtaa, että ainoa asia mikä eroaa tekijäneron idean ja tästä tuotetun teoksen välillä on reaalisuus. Teoksen reaalisuus puolestaan nähdään idean valossa joko onnistuneena tai epäonnistuneena, ja siten tästä seuraa negaation ja ajan abstrahoitumisen ongelma.

Teoksen uskollisuuden tarkastelu siis painottaa idean merkitystä, joka määrittää teoksen joko uskolliseksi tai ei-uskolliseksi. Tämä ne­gaatiojaottelu puolestaan edellyttää staasista, jolloin aika abstrahoituu. Teoksen negaatiojaottelu puolestaan edellyttää, että idea sisältyy immanentisti teokseen ja siten aiheuttaa trans­sendenssin syntymisen ja abstrahoi ajan jo toistamiseen.

Neromyytti ajautuu siis moniin vaikeuk­siin, mutta samaan hengenvetoon täytyy huomauttaa, että neromyytin ajattelun kuva on ensinnäkin piintynyt syvälle länsimaiseen ajatteluun ja toiseksi, sen kritisointi on sen ontologisen rakenteen ansiosta vai­keaa ellei jopa mahdotonta. Sen universaalit ideat eivät suoraan sanoen voi alistua kritiikille. On esimerkiksi hyvin vaikea perustella, että miksei adaptaation tekijällä ole alkuperäis­teoksessa olevaa ideaa päässään.

Tekijän kuolema ja adaptaatio - Roland Barthes

Neromyytti on saanut useita muotoja aikojen kuluessa, mutta keskeisenä piirteenä on jatkuvasti ol­lut tekijän keskeisyys. Oli teoksen idea jumalallista alkuperää tai ei, oli teos onnistunut jäljennös tekijän ideasta tai ei, niin aina kuitenkin tekijän ja teoksen suhde nähtiin hyvin intiiminä, teos on tekijästä. Roland Barthes kritisoi nimenomaisesti tätä tekijäkäsitystä lyhyessä esseessään Tekijän kuolema (1967). Barthes tekee tekstissään monia erinomaisia huomioita tekijyydestä, eikä ole ihme että Barhesin teksti on ollut hyvin vaikutusvaltainen myös adaptaatiotutkimuksen parissa.

Keskeisin ajatus Barthesin tekstissä on rikkoa teoksen ja tekijän intiimi suhde. Tässä tehtävässään hän toimii radikaalisti. Heti esseen alussa hän täräyttää, että koska emme voi tarkasti tietää kuka narratiivisessa tekstissä puhuu, on meidän hylättävä selityksenä tekijän identiteetti. Ajatus tämän väittämän taustalla on hyvä. Emme voi latistaa kirjan merkitystä tekijän elinympäristöstä ja ajanhengestä lukemiimme knoppitietoihin. Mutta Barthesin suuremmat motiivit, kuten lukijaposition sekä tekstin korostaminen ja elitistikriitikoiden arvostelu, saavat aikaan kuitenkin suuren luokan yksinkertaistuk­sia tekijän ja identiteetin määrittelyissä. Barthesin määrittelyissä tekijän identiteetti katoaa, koska sen lineaarinen tai reduktiivinen määrittely ei onnistu:

To give an Author to a text is to impose upon that text a stop clause, to furnish it with a final sig­nification, to close the writing.

Tästä näemme, että Barthesin tavoitteena on tietynlaisen tekijäkäsityksen kritisointi, eikä niinkään uuden ja koherentin määritelmän rakentaminen. Barthes on täsmällisen oikeassa, että teoksen ja tekijän välillä ei vallitse reduktiivista suhdetta, mutta erehtyy olettaessaan tämän suhteen olevan ainoa mahdollinen. Huvittava yksityiskohta tekstini kannalta on, että Barthesin olettaman suhteen (lineaarinen differentiaalisuhde) ja vaihtoehtoisen suhteen (ei-lineaarinen differentiaalisuhde) ai­noa määritelmällinen eroavaisuus on adaptaatio! Ei-lineaarisuuden neljä määrittävää ominaisuutta ovat siis yhteisvaikutteisuus (interdepence), yhdisteisyys (connectedness), hajonta (diversity) ja adaptaatio. On ihmeellistä, että Barthes ei onnistunut ottamaan tätä neljättä muuttujaa huomioon tekstissään. Ensinnäkin Michel Foucault oli vuotta aikaisemmin julkaissut kirjansa Sanat ja asiat sekä toiseksi Ranskassa oli jo puolen vuosikymmentä ollut käynnissä uusi Nietzsche-buumi. Näissä molemmissa keskeisenä ajatuksena oli iloinen positivismi ja asioiden eron kautta rakentuminen (=adaptaatio/evoluutio) siten on hieman omituista miten Barthes valitsee aina negaation määritelmiensä työkaluksi.

 “utterance has no other content than the act by which it is uttered”

On mielenkiintoista ajatella, että mitä Barthes olisi vastannut adaptaation ongelmaan 60-luvun lopulla. Ensiksi tuntuisi siltä, että tekijän kuoleman aiheuttama relativismi leviäisi myös teokseen ja siten tekisi mahdottomaksi alkuperäisversion ja adaptaation vertailun. Mutta toisaalta voidaan myös väittää, että Barthes oli sen verran ristiriitainen väitteissään ja epäselvä määrityksissään, ettei suoraa vastausta adaptaation ongelmaan häneltä löydy. Keskeistä kuitenkin on, että Barthes toi keskuste­luun mukaan tekijäneron antiteesin Tekijän kuoleman.

Tekijä genealogina - Michel Foucault

Foucault kampesi tekijän ulos Roland Barthesin aiheuttamasta tekijänihilismistä. Mutta Barthesin näkemykset ja kysymyksenasettelut olivat kuitenkin keskeisellä paikalla tämän “uuden” teki­jäkäsityksen syntymisessä. Hieman karrikoiden voidaan sanoa, että Nietzsche teki arvoille jo­tain samanlaista, mitä Foucault teki subjektille tai tekijälle. Nietzsche otti barthesmaisen askeleen ja kyseenal­aisti arvojen alkuperän, mutta otti askeleen takaisin arvonihilismistä esitellessään arvojen arvon eli genealogian. Foucault’a usein syytetään relativismista, mutta syytös on yhtä pohjaton kuin Nietzschen leimaaminen nihilistiksi. Foucault tarttui tekijän käsitteeseen tekstissään Whas is an Author? ja jo otsikko tuo muassaan genealogisen kannan. Tekijä ei ole päivänselvä käsite, älkää ot­tako sitä annettuna! Tekstin alku terävöittää tätä näkemystä. Foucault sanoo, että tekijän käsite on syntynyt tiettynä aikana ja voi jonain toisena aikana kadota. Käsite siis elää omaa elämäänsä.

Fou­cault’n teksti on monisyinen, mutta keskeisenä ajatuksena on ensinnäkin tekijäkysymyksen tärkeys, Barthes ja Derrida eivät ole todellakaan saattaneet asiaa loppuun. Toiseksi, tekijyyden käsite on jat­kuvasti muuntuva, tekijyyden arvo muuttuu. Tämä liittyy keskeisesti adaptaation ongelmaan ja sii­hen, että miksi adaptaation tekijä haluaa tehdä adaptaation. Kolmantena pointtina on jo edellämainittu tekijän ylös kampeaminen. Tekijän kysymystä ei pidä tarkastella yleisellä tasolla ja esittämällä yleisiä kysymyksiä, muuten on vaarana, että tekijän ja teoksen suhteessa tosiaankin vai­vutaan täydelliseen relativismiin. Tämän sijasta on kysyttävä tietystä tekijästä ja tietyistä teoksista, jolloin tekijyys juurtuu dispositiiviin ja siten säilyttää merkityksellisyytensä.

Adaptaation ongelmassa tämä genealoginen tekijämalli hyväksyy ensin­näkin sen, että tekijä(auteur) näkyy teoksessa sekä toiseksi, että tekijää “ympäröivä” dispositiivi (ympäristö & ajanhenki) näkyy teoksessa, mutta adaptaatioteokselle keskeisimmin, sen suhde alkuperäisteokseen näkyy teoksessa. Mutta tämä näkyminen ei tarkoita sitä, että jokin tarkka piirre teoksessa voitaisiin paikantaa johonkin tiettyyn kohtaan alkuperäisteoksessa, sen tekijässä tai tämän ympäristössä. Teos on kompleksi, se kyllä muuttuu “lähtöarvojen” muuttuessa, mutta emer­genttisyydestä johtuen teoksesta ei voida tarkoin päätellä lähtöarvoja, eikä lähtöarvoista ikinä teosta.

Ajattelun kuva eli esitekijyys - Deleuze

Genealoginen tekijämalli on mielestäni pätevä, mutta se tuntuu juuttuvan vain ilmenevien (aktuaal­isten) piirteiden tarkasteluun ja siksi mallin kylkeen täytyy esitellä myös toisentyyppinen malli, joka pystyy luomaan valoa myös esittäytyviä piirteitä aikaansaaviin elementteihin. Tätä virtuaalisten suhteiden mallia voitaisiin kutsua ajattelun kuvaksi, mutta mielenkiintoisempaa on vääntää se muotoon esitekijä tai esitekijyys (Unthought = esiajattelu -> esitekijyys).

Esitekijyys vertautuu yhtäältä adaptaation biologiamalliin, joka siis esitti eliön sopeutumisen johtavan siihen, että eliö sisältää ympäristöään. Tämä siis tarkoittaa, että eliö adaptoituu tiettyyn ympäristöön toimimalla mahdollisimman ideaalisti ja siten ympäristön vaikutukset näkyvät eliön toiminnassa. Esitekijyys siis tarkoittaa, että tekijän tekemistä ohjaa joukko enemmän tai vähemmän aktualisoituneita kliseitä (Deleuze: Francis Bacon), annettuja tai pakotteita, joilla ei ole yhtä alkuperää ja joiden muotoutuminen on vasta prosessissa.

Tekijä on siis jo ennen tekijyyttään tietyn muotoinen tai on olemassa tiettyjen muotojen kautta tekijänä ja ainoa tapa teki­jälle on toimia tekijänä omien muotojensa kautta. Teki­jyyden taustalla on siis esi-käsitteellinen, esi-teoksellinen, esi-ajattelullinen orientaatio tai taipumus (taitos, fold, le pli), joka määrittää tekijyyden. Keskeistä kuitenkin ongelmamme kannalta on, että koska ajattelun kuva eli esitekijyys on kuvallinen eikä käsitteellinen, niin emme voi tarttua siihen samalla tavoin kuin siitä nouseviin teoksiin. Mutta voimme kuitenkin määritellä esitekijyydelle tiettyjä toiminnan mahdol­lisuuksia tai rajoituksia, jotka voivat valottaa adaptaation ongelmaa. Toinen erittäin keskeinen pointti esitekijyyden ja tekijyyden suhteessa on se, että vaikka esitekijyys määrittää tekijyyttä ja teosta, niin tämä ei kuitenkaan tapahdu Aristoteleen potentiaalinen-reaalinen –mallin tapaan. Esitekijyys siis ei realisoidu teoksessa, vaan säilyy aina itsenään eli virtuaalisena esitekijyytenä. Ajatusta voidaan selventää niin, että ajatellaan teoksen syntyvän tekijän ja esitekijän vuorovaiku­tuksen tuloksena. Tekijä ei siis ole yhden-tekevä.