Kakkagate on hallinnut otsikoita viime aikoina. Kyseessä siis kohu, joka sai alkunsa kahden Ylioppilaslehden toimittajan tekemästä reportaasista: he paskoivat housuunsa Helsinki - Turku -bussissa ja kirjoittivat siitä jutun Ylkkärin 100-vuotisjuhlanumeroon.
Dogmatistinen yleisö ei kyennyt sulattamaan tätä ja reagoi tapaukseen negatiivisellä rajaamisella: mitä oikeasti oli tapahtunut? Mikä on totta ja mikä ei? Oliko kakattu vai ei? Totuus-kysymys ei ole kiinnostava, eikä siitä useinkaan opi mitään. Kun asia on tuomittu todeksi tai schaisseksi, se asetetaan asianmukaiseen kategoriaan ja unohdetaan. Suljetaan systeemin ulkopuolelle. Ongelmallisuus ulkoistetaan sen totuuteen tai valheellisuuteen, eikä keskitytä asiaan itseensä. Itse tapahtuma jää vaille mielenkiintoa!
Totta vai ei? ”Turpakii, Sokrates!”, sanoisi Nietzsche. Tämä on täydellisen väärä kysymys! Paljon tärkeämpää on seurata Nietzschen dramatisoinnin metodia tai esimerkiksi Spinozaa ja kysyä, että mihin ihminen pystyy. Pystyykö ihminen paskomaan housuunsa (muuta kuin vahingossa tai kännissä)? Mikä tahto tahtoo paskoa housuun, kysyisi Nietzsche.
Michel Foucault kehitti käsitteen biopolitiikka, joka kuvaa tätä ihmisen pystymistä ja pystymättömyyttä. Foucault’n ajatuksena oli, että yhteiskunta kouluttaa ihmisiä toimimaan tiettyjen rajojen tai normien sisällä, joita ihmiset eivät kykene ilman suuria ponnistuksia ylittämään. Ruumis on koulutettu toimimaan tiettyjen rajojen sisällä.
”Yhteisö suojaa eheyttään monilla säädöksillä ja laeilla. Se luo yksilölle hyvän elämän normin ja pyrkii suojaamaan elämää ja sen perustavanlaatuisia arvoja. Myös sosiaalinen käyttäytyminen on ladattu symbolisilla merkityksillä, jotka kumpuavat yhteisön tavasta jäsentää todellisuutta. Tämä sosiaalinen todellisuus tulee näkyväksi ruumiissamme, sen eleissä, ilmeissä ja ulkonäössä.” (Megafoni)
Ihminen ei pysty kirkumaan luennolla, moni ei pysty edes pieraisemaan julkisella paikalla!
Vainio liikenteen toimitusjohtaja Matti Vainio puolestaan sanoi asiasta ”Kotona saa kakata housuihinsa vaikka kuinka paljon, mutta ei yksityisessä omistuksessa olevaan autoon.” (lähde)
Matti Vainio on väärässä! Ainakin jos ajattelemme ruumiin ehdollistumisen ja biovallan kautta. Ihminen juuri ei pysty paskomaan housuunsa sen enempää kotonaan kuin bussissakaan. Ja jos pystyy, on kyseessä todella suuri teko! Tai kuten Foucault ehkä asian sanoisi: kyseessä ei ole enää ihminen, vaan jotain muuta. Ehkä Nietzschen yli-ihminen?
Olen täydellisen eri mieltä myös Saska Saarikosken kanssa, joka kommentoi Twitterissä, että ”Jumalan teatteri sentään heitti paskaa muiden päälle, mutta Ylioppilaslehti kakkasi vain hiljaa housuihinsa. Ei nuorista ole enää mihinkään!”.
Ensinnäkin teatterissa toimiminen luo hyvin erilaiset puitteet sosiaalisille konventioille sekä toiseksi, näyttelijät toimivat lavalla tietoisesti biopoliittista kankeutta vastaan. Kirjoitin tästä aiheesta, kun käsittelin Andriy Zholdakin ohjausmetodeja. Teatteri ja paska on ihan eri kuin paska bussissa tai kotona!
Fight club käsitteli samoja teemoja kakkagaten kanssa: Mihin ihminen pystyy? Ihminen ei kykene lyömään itseään. Ei vain pysty! Se on luonnotonta, jos ajattelemme luonnollisen biopoliittisena. Sairaalassa tajuttomuutta (ainakin leffoissa) testataan juuri näin: nostetaan potilaan käsi tämän naaman päälle ja irroitetaan ote, jos nyrkki läsähtää potilaan naamaan on hän tajuton, jos ei niin ei. Tämä on pettämätön metodi! Ihminen ei lyö itseään. Mutta yli-ihminen saattaa tähän pystyä!
Kerroin ajatuksesta töissä: työkaverin osuva kommentti oli, että Fight club olisi varsin erilainen, jos se kertoisi housuun paskomisesta. ”Shit in your pants as hard as you can!” Voi olla, että pääosissa nähtäisiin joku muu kuin Pitt (ohjaajana puolestaan ehkä olisi Harmony Korine).
Summaus
Halusin tekstissäni puuttua tähän yhteiskuntamme epäkohtaan, näkemykseen, jonka mukaan ihminen on täydellisen vapaa tekemään mitä tahansa, ja joka suvereenin rationaalisesti ohjailee tekojaan. Näin ei ole ja tästä pitäisi puhua enemmän! Tätä aihetta kuitenkin väistellään systemaattisesti, kun käytetään esim. totuus - valhe -dikotomiaa. Asiat nähdään yksinkertaisen rationaalisina, jos ne abstrahoidaan ja yleistetään dikotomioiksi. Tämä aiheuttaa suuren vaaran, joka ajattelumallina edesauttaa kaikkea normaalius - epänormaalius -keskustelua.
PS. Nietzschen yli-ihminen ei määrity housuun paskomisen ja itsensä lyömisen kautta. Kuten Zarathustra sanoisi: "Älkää jääkö kiinni kertosäkeeseen!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti